Kun omat lapset ottavat päähän

Jälkikasvu on jo 21- ja 24-vuotiaita, aikuisia siis, vaikka minä heitä usein lapsiksi kiusoitellen kutsunkin. Heidän aikuistumisensa myötä tiedän kyllä että minun on enää myöhäistä yrittää kasvattajaksi heittäytyä, se rooli on ollutta ja mennyttä ja he saavat elämäänsä elää juuri niinkuin parhaaksi itse katsovat.

Uskon myös, että heidän lapsuusvuosiensa aikana olen tehnyt parhaani ja onnistunutkin antamaan heille ”hyvät eväät” aikuisuuteen. He ovat oppineet huomioimaan toisia, puhumaan avoimesti, pyytämään anteeksi,olemaan rehellisiä ja empatiakykyäkään ei kummaltakaan puutu. Olen siis kovin ylpeä molemmista ja rakastan heitä rajattomasti.

Mutta on tilanteita, kun en todellakaan pidä heistä  ja huomaan miettiväni kliseisesti mitä minä tein väärin kun nuo edellä mainitut ominaisuudet hetkittäin loistavat poissaolollaan!

Minä olen kasvanut (minut on kasvatettu) ajatus- ja käytösmalliin, että jos/kun itse olen saanut tarvitessani apua ja tukea, niin myös tilanteen eteen tullessa autan ja tuen toisia, jos se vain mitenkään on mahdollista, vaikka sitten asia aiheuttaisi pientä epämukavuutta tai vaivaa itselleni. Tätä elämänasennetta olen myös omalle jälkikasvulle yrittänyt selkäytimeen istuttaa, mutta joskus tuntuu kuin olisin epäonnistunut asian tiimoilta totaalisesti.

On hetkiä ja tilanteita – viimeisin viime viikolla –  että jälkikasvu, tällä kertaa poikani, saa verenpaineeni kohoamaan taivaisiin ja ajattelen pienessä mielessäni lapseni olevan itsekäs, laiska paskiainen.
Tässä tapauksessa Nuorella Herralla oli yövuorot takana ja ei mitään velvotteita mihinkään suuntaan, kunhan makoili kotona ja kysyin josko hän voisi olla kuskina  mumminsa kipsinpoistokeikalle – rakas äitini ei ollut ikinä käynyt ko. terveysasemalla ja on nykyään muutenkin uusissa tilanteissa vähän hukassa, joten ajatus hänen ominpäin edes taksilla toiselle puolen kaupunkia pistämisestä oli varsin pelottava. Mistä lie olisi Kurppa löytynyt tai pahimmassa tapauksessa mihin lie kadonnut!
Naama norsunv**ulla nuorukainen vastasi pyyntööni kommentoimalla että ai että pitäisi herätä niin aikaisin? Vähän on hankala. Pitäisi illalla mennä niin aikaisin nukkumaan ja blaa blaa blaa.
Pitkin hampain hän sitten vastasi EHKÄ  voivansa asian hoitaa, mutta sen ehkän varaanhan ei kasikymppisen kyytejä voi laskea!  Niinpä minä ja veljeni  päädyimme sumplimaan omia työpäiviämme, ottamaan miinustunteja ja hoitamaan asian, koska kotona makaavan parikymppisen kauneusunet olivat hänelle tärkeämmät kuin oman mumminsa auttaminen.

Että pisti vihaksi.

Molemmat lapset ovat saaneet apua, tukea, rahaa ja rutkasti rakkautta isovanhemmiltaan, ukki on hypännyt vaikka pyjama päällään kuskaamaan esim. bussista myöhästyneitä lapsenlapsiaan kunhan lapsoset/nuoret/vielä aikuisetkin ovat vain kilauttaneet puhelimella…

Kun isäni sai 2018 aivoverenvuodon ja sen peruja menetti ajolupansa, vakuuttelivat lapsetkin, että älä huoli, kyyti järjestyy ihan kun vain kysyt, mutta todellisuus on surullista kyllä osoittautunut vähän toiseksi.Liekö lapsosten naamasta näkynyt tai äänestä kuulunut sama vastentahtoisuus, kun kyytiä on kysytty, koska eipä ole montaa kertaa nuoriso isovanhempiaan kyytinyt. Heille on muutenkin vaikea pyytää apua, joten jos vastassa on nihkeät ilmeet ja ilmeinen vastahankaisuus, ei apua toista kertaa edes kysytä.

Aika vaikea tunne itselle muuten tuo, kun omasta lapsesta, tai oikeammin hänen käytöksestään ei pidä. Takaraivossa koputtelee se ikiaikinen äitimyyttimadonna, jonka mukaan äiti on huono äiti, jos lapsestaan pahasti edes ajattelee.
Lohduttelen itseäni sillä, että nyt on kyse aikuisesta ihmisestä ja ilkeitä ajatuksia tahi mielihalua paskiaiseksi nimittelyyn en tuntenut heidän ollessaan nuorempia saatikka sitten lapsia.
Aikuiselle saa minun mielestäni asettaa vähän suuremmat vaatimukset ja odotukset, joten en päädy ruoskimaan näistä ajatuksista & mielenliikkeistä itseäni kovinkaan pahasti.

Ja rakastan, aina ja ikuisesti, silloinkin kun mokomat ovat paskiaisia.

Kommentit (15)
  1. Yötyöläinen
    21.1.2020, 01:45

    Aina särähtää korvaan yövuorot ja ”makoilu” yövuorojen jälkeen.. itse teen pelkkää yövuoroa (monta vuotta jo tehnyt), siltikin rytmin kääntäminen yövuorojen jälkeen ja taas yövuoroihin palatessa ottaa aikansa. Plus univelkaa tahtoo kertyä kiitettävästi yövuoroviikon aikana. Vapailla joskus olen virkeämpi, joskus horroksessa.. itsekään (etenkään näin pimeään aikaan) en mielellään sovi heti aamuksi menoja vapaillani, toki asiat tärkeysjärjestykseen: olisihan HÄN voinut ottaa päivätorkut kyydityksen jälkeen.. Mutta, tosiaan ihminen on luotu nukkumaan yöllä, on tää rankkaa hommaa. Ps. Mielenkiintoinen blogi sinulla, luen mielelläni. 🙂

    1. Kiitos kehuista ja ei tulisi takkuiseen mieleenikään marmattaa ”makoilusta” yövuorojen jälkeen, jos vakkarina viikosta toiseen nuorukainen niitä tekisi. Mutta ei ole vakipaikkaa saanut – Onneksi edes sijaisuuksia tulee niin pysyy poika omissa rahoissa 🙂

  2. Vuorotyö/yövuorot ovat kyllä raskasta hommaa ja unta pitää arvostaa selvitäkseen niistä. Jos poika oli aamulla lopettanut yövuoro(session)sa ja tapanaan varmaan on nukkua viimeisen yön jälkeen vielä se aamupäivä (johon kyyditystä kysyttiin?), multa tulee ymmärrystä jäbälle. Jos taas viimeinen yövuoro oli jo kauempana takana, olet oikeutettu tunteisiisi.

    1. No en todellakaan olisi edes ehdottanut, jos olisi yövuorosta aamuun tullut. Yövuorot parin päivän takana ja ämpyily vaan haluttomuutta Yleensäkään herätä Ennen puoltapäivää.

      1. Ok! Sitten kääntyi sympatiat sulle 😆. Ihailen tuota inhorehellisyyttäsi milloin suhteessa turjakkeeseen, milloin lapsiiSI. Silti ei epäilystäkään, ettetkö rakastaisi.

        1. Kiitos.
          Minkäs teet kun edes kirjoittaessa ei ehdi miettimään mitä kirjoittaa ennenkuin kirjoittaa…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *