Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Uuden Maria Kallion lukeminen on kuin olisi törmännyt kadulla vanhaan ystävään, jota ei ole tavannu vähään aikaan ja saanut päivityksen hänen elämäänsä.
Jälkikaiussa Maria toimii uuden Lasten ja nuorten tekemien ja heihin kohdistuvia rikoksia tutkivan jaoksen (kavereiden kesken LaNu) pomona ja hänen alaisinaan ovat tutut Puupponen, Johanna Al-Sharif, Kristo Pohjola ja Pekka Koivu.
Aina ei tutkijan/poliisin/dekkarin tarvitse olla pohjalta noussut, traagisen menneisyyden omaava, kuitenkin superälykäs tai muuten ylivertainen friikki, hän voi olla myös keski-ikäinen, punk-rockista pitävä äiti ja nainen.
Pidän Maria Kallio-kirjoissa siitä, että tutkijat ovat tavallisia ihmisiä ja elävät tai ainakin yrittävät elää perusarkea työnsä sivussa. Maria on selkeästi keski-ikäinen, tytär kirjoittaa ylioppilaaksi, poika suunnittelee omaa irtautumistaan kotoa ja jopa aiemmista kirjoista tuttu kissaherra Venjamin ikääntyy! Myös muiden tutkijoiden elämät kulkevat polkuja, joita sinun tai minun elämänikin voisi kulkea, samat arjen ongelmat, huolet ja ilonaiheet nousevat pintaan kuin perusjanttaraisilla missä vain.
Jälkikaiussa käsitellään isoja asioita: tarinan myötä framille nousevat maahanmuuttajataustaiset rikokset, transsukupuolisuus , vanhemmuus, nettitrollit ja maalittaminen. Pahoja tyyppejä” löytyy niin maahanmuuttajista kuin supisuomalaisista, mutta silti koin hieman osoittelevaksi maahanmuuttajataustaisen uhrin transseksuaalisuuden ja alun maahanmuuttajataustaisen raiskaajan.
Tämä siis voi olla vain minun korvien välissä olevaa yliherkkyyttä, kertokaa mielipiteenne kun olette itse lukeneet tarinan.
Nautin kuitenkin suunnattomasti uppoamisestani Marian maailmaan ja kuuntelinkin kirjan yhdellä istumisella-makaamisella-kävelylenkillä.
Loppukesän ehdoton herkkupala Maria Kallio-faneille!
Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
238 sivua/11h 3min
Kustannus Tammi
Luin kaikki Maria Kallio -kirjat urakkana ilmestymisjärjestyksessä. Alussa Maria on topakka, itsenäinen, hieman kapinallinenkin ja kirjojen teksti sujuvaa. Sitten tulee kuvioon se pakollinen mies ja vielä pakollisemmat lapset, josta toisen sikiöaika käytetään yhden kokonaisen kirjan täytteenä. Oikeasti? Kirjailija ei pysty sen vertaa fiktioon, ettei kirjoittaisi jatkuvasti itsestään?
Poliisiksi Maria ei ole kovin hyvä roolimalli: hän on mm. käyttänyt teininä väärennettyjä henkkareita ja suhtautuu muutenkin lain ja järjestyksen ylläpitoon kovin suurpiirteisesti, ei puutu selvästi näkemäänsä lainvastaiseen toimintaan ja pitää myös kissaansa valvomatta irti, mikä kai lukijan mielestä pitäisi olla herttaista, ei vastuutonta. Marialla on myös kovasti vaikeuksia olla kiitollinen hyvästä miehestään ja perheestä, koska hän kertoo kiinnostuksestaan muihin miehiin kovin avoimesti.
Tämä viimeinen kirja oli sarjan pohjanoteeraus: yritys pysyä ajan hermolla kirjoittamalla transihmisistä, joita ”nykytietämyksen” mukaan on joka puolella. Maria konsultoi ”asiantuntijana” tapauksen tutkinnassa Sukupuolten moninaisuuden osaamiskeskusta (tai jotain sinnepäin, taitaa olla alkuperäinen Transtukipiste) ja kliseistä sinitukkaista muunsukupuolista nuorta, ei suinkaan lääkäriä. Tarina maahanmuuttajataustaisesta transnuoresta, joka käyttää hormoneja (niin, miten se lääkärin mielipide?) on tuskallisen epäuskottava.
Kirjasarjan edetessä kasvanut antipatia Marian henkilöä kohtaan saavutti tässä lakipisteensä, enkä pystynyt edes lukemaan kirjaa loppuun sen epäuskottavien juonenkäänteiden vuoksi. Kirja oli sarjalle todellinen antikliimaksi. En usko, että tutustun Lehtolaisen tuotantoon tämän enempää.