Miten tässä näin kävi?
Tässä sitä nyt istutaan ja ollaan etätöissä.
Kotona takkahuoneeseen viritetyssä ”toimistossa”, on kaikki mitä tarvitsee:
toinen näyttö
tietokone
bt-kuulokkeet
printteri/skanneri
työpuhelin
ikiomat leimasimet
kirjekuoria siltä varalta, että joku haluaa ihan paperisen opiskelutodistuksen/otteen.
Ikkunasta (näköjään kovin likaisesta sellaisesta) näkyy luminen takapiha ja selkää lämmittää takkatuli.
Varsin leppoisat olot siis. Työt jatkuu kuin ennenkin, erona vain se, että opiskelijoiden kanssa kommunikoidaan sähköisesti.
Mutta onhan tämä aivan uskomatonta.
Olo on kuitenkin hiukkasen epätodellinen. Miten tässä näin kävi?
Uutisissa ei ole muuta kuin koronaa, sairastuneiden lukuja, tehohoidossa olevien lukuja, kuolleiden lukuja.
Optimismistani huolimatta ajatuksiin tipahtelee mustia tahroja:
Entä jos sairastun? Biologinen lääkitys tekee minustakin riskiryhmäläisen?
Entä jos joku rakkaani sairastuu?
Entä jos 80-vuotiaat vanhempani sairastuvat tai anopintekele?
Kohtalo nauraa paskaista naurua kun tallaa raskailla saappaillaan murusiksi auvoiset ajatukseni vuoden 2020 kääntymisestä viimeinkin Hyväksi Vuodeksi!
Otan kupillisen teetä, tuijotan auringon kirkastamaa hankea takapihalla, hengähdän syvään.
This too will pass. This too.
<3
Kyllähän tähän vuoteen kaikesta huolimatta hyvääkin mahtuu, onneksi näin.
Yritän myös sopeutua uuteen tilanteeseen.
Opetan 1-3 luokkalaisia erityisoppilaita ja jos seuraa uutisointia sekä hallituksen linjauksia, niin ei ole selkeää päivää odotettavissa. Onneksi olen kohtuu kestävä poikkeustilanteissa.
Läheiset ovat sitten eri asia. Haluaisin olla enemmän fyysisesti läsnä. Sain juri tiedon. että äidin mies on joutunut yöllä sairaalaan. Normisti ajelisin äidin luo, mutta nyt istun kotona.
Huoh…Tämäkin tilanne menee joskus ohi.
Tsemppiä sinne(kin)!
Minä vein eilen juuri vanhemmilleni pari kassillista tarpeellisia ruoka-ja muita tarvikkeita kaupasta, tuntui todella sydäntäriipaisevalle jättää kassit portaille ja etähalata isää ja äitiä.