Olotilalla

Päätin viime maanantaina aivan ex-tempore, että tämä eukkopa viettää viikon kesämökillä ja ottaa kesämökin omakseen.

Onneksi matkaa mökille on ajallisesti vain puolisen tuntia, joten töihinlähtöäkään ei tarvinnut aikaistaa bussiaamuja varhaisemmiksi – sama aika kuluu matkaan mökiltä töihin omalla autolla, mitä kotoa vie bussimatka. Kunpa olisinkin voinut ottaa viikon lomaa, niin olisin voinut erakoitua tyystin, mutta ihan näin nopealla aikataululla eivät lomapäivät onnistuneet.

Perhe hieman ihmetteli hinkuani syksyiselle retkelle ja vielä aivan itsekseni, mutta lopulta totesivat vain, että eipä se nyt sen hullumpi idea ole kuin mitkään muutkaan touhuni. Niinpä pakkasin tiistai-aamuna kassiini vaihtovaatteitta, läppärin, laturit ja ajelin töiden jälkeen Liperiin.

Vilpoista oli alkuun tuvassa, mutta äkkiähän se lämpesi kun hetken taistelin pattereiden kanssa ja pistin tulet molempiin uuneihin. Kuppi kuumaa teetä ja villasukat jaloissa auttoivat alkuholotnan toiselle puolen ja nopeasti pääsin asettumaan takkatulen ääreen tuijottelemaan tyhjyyteen.

Kun töissä päivän kattaa jatkuva älämölö ja meteli, niin sitä ei tajuakaan miten suuri autuus on lähes täydellinen hiljaisuus. Ei telkkaria, ei radiota, ei tikittäviä kelloja, lähin enemmän liikennöity autotie kulkee kilometrin päässä ja sitä ei kiireisenäkään päivänä ruuhkaiseksi pysty kutsumaan, joten liikenteenkään melua ei kuulunut. Vaikka miten korviaan höristeli.

Illat olivat Hiljaisia ja pimeitä. Ihanaa.

Iltaisin nukahdin nopeasti  hiljaisuuteen ilman korvatulppien survomista korviin.
Aamuisin heräilin normaaliaikaan, avasin järvenpuoleiset verhot ja katsoin kuinka aurinko nousi ja väritti veden pintaa hiipivää usvaa.

Hiljaisuus hiveli sielua.

Töissä päivän ensihetket tosin tuntuivat entistäkin hälyisemmiltä ennenkuin korvat asettuivat oikeaan moodiin, mutta kiinnitin oikeastaan ensimmäistä kertaa huomiota siihen, kuinka jatkuva taustamelu rasittaa ja väsyttää päivän aikana. Kotona eroa ei niin huomaa –  paikalla on Turjake ja poika, puhutaan, avataan telkkari, kuunnellaan musiikkia, touhutaan kaikenlaista mistä muodostuu äänimaailma arki-iltaan. Koska isoa kontrastia ei muodostu, ei melun väsyttämistä niin pistä merkille.

En mökillä edes nostanut telkkaria esille ja ajatus radionkin avaamisesta puistatti. Seisoskelin parvekkeella ja kuuntelin ylilentävien hanhiaurojen huutelua, kaukaista koiran haukkua saaresta, tuulen heiluttelemien oksien havinaa ja laineiden loisketta rantakiviin. Puolikas kuu valaisi  maailman sinertäväksi ja  sen kuvajainen välkähteli järven pinnassa hopeisena. Taianomaista.

Viikko kului kuin siivillä. En häpeä tunnustaa, että en ikävöinyt puolisoa enkä edes lapsia, nautin yksiolosta täysillä jok´ikinen sekunti ja olisin viihtynyt yksin kauemminkin, mutta perjantai-iltana perhe ajeli seurakseni, telkkari nostettiin esille ja heidän mukanaan tuomat kebabit nautittiin sitä katsellen.

Mutta mökki on nyt minun ja palaan tänne toistekin. Yksin, yhdessä Turjakkeen kanssa, perheen kanssa, kavereiden kanssa…ja taas yksin.

Kommentit (2)
  1. No nyt on täydellisen kuuloista meininkiä. <3 Jatkuvaa ääntä ja sen stressaavutta/kuormittavuutta ei tosiaan enää huomaa, ennen kuin pääsee sen äärestä kunnolla pois ja palaa taas takaisin. Tekisi varmasti jokaiselle hyvää viettää illat ja/tai viikonloput hiljaisuuden äärellä – itselleni ainakin tekee.

    https://astuharhaan.wordpress.com/

    1. Tuon mökin tiimoilta on ollut stressaavia hetkiä ja ahdistumistakin tänä keväänä/kesänä, mutta jotenkin tuo viikko yksin siellä palautti onnellisuuden sen olemassaolosta ja nyt taas tuntuu hyvälle se, että se on minun/meidän <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *