Pian kaksi vuotta sitten olin aika syvissä vesissä – mikään ei enää innostanut, mikään ei enää ollut kivaa, mistään ei irronnut iloa.
Töissä oli hyvä olla kun siellä ei ehtinyt miettiä omaa elämää, asiakkaat veivät ajatukset vain juuri siihen mitä he milloinkin halusivat. Omia juttujaan ja omaa elämää ei tarvinnut ajatella.
Isän aivoverenvuodosta oli kulunut vuosi ja se kulunut vuosi oli kasannut aikamoisen taakan minun harteilleni, toki taakan, jonka vapaaehtoisesti olin harteilleni nostanut, mutta voimat alkoivat olla todella vähissä.

Niinpä päädyin työterveyden kautta hakeutumaan psykoterapiaan (postaus 1, 2 ja 3) ja kahden vuoden ajan olen joka torstai käynyt päätäni purkamassa terapeutin luona. Kolmanteenkin vuoteen minulla olisi ollut mahdollisuus vielä Kelan tukea saada, mutta jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että haluan kokeilla jaksamistani ihan omin päin. Terapeuttini reaktio asiaan oli myös samanmoinen, hänen mielestään ”siipeni kantavat” kyllä nyt. Ja jos eivät, ainahan voin hakeutua terapiaan uudestaan.

Olenko sitten saanut, oppinut ja/tai oivaltanut näiden kahden vuoden aikana mitään?

Todella suuri asia on ollut jo se, että olen saanut kerran viikossa tunnin ajan puhua pois päässäni kiertävät ja mieltäni kuormittavat asiat ilman että kuuntelijalla on mitään henkilökohtaista kosketuspintaa asioihin joista puhun. Ei ole tarvinnut miettiä kuinka sanoisin jonkun asian niin, ettei vastapuoli loukkaannu tai ymmärrä väärin.
Ei ole myöskään ollut mitään vanhaa painolastia värittämässä sanottujen asioiden ja tapahtumien tulkintaa.

Olen saanut sanoittaa tunteitani vapaasti, lausua ääneen sanoja ja ajatuksia, joita en ehkä muuten olisi ääneen sanonut ja olen saanut tajuta, että saan ilman huonoa omaatuntoa tuntea vihaa, inhoa, raivoa tai ihan mitä vaan jopa kaikista läheisimpiä ja rakkaita ihmisiä kohtaan, tunteisiini on minulla oikeus (terveisiä vaan Putoukseen).
Mutta olen myös tajunnut sen, että aina niitä tunteita ei tarvitse huutaa vastapuolelle päin naamaa ja käyttää niitä aseina.
Se kuinka toimin tunteideni suhteen on minun ja vain minun päätökseni.

Olen oppinut myöntämään itselleni, että vaikka miten haluaisin, on olemassa asioita, joita minä(kään) en  voi ratkaista toimimalla. Minä en voi ratkaista toisten ongelmia, vaikka haluaisinkin. Voin olla läsnä, mutta en voi ”pelastaa koko maailmaa”, en edes läheisiäni heidän omilta valinnoiltaan.
En voi muuttaa toisia ihmisiä, voin muuttaa vain omaa suhtautumistani heihin ja heidän tekemisiinsä.

Olen myös vähitellen, pikku askelin työstänyt sitä puolta itsessäni, joka ei suostu olemaan heikko tai pyytämään apua. Homma vaatii vielä paljon työtä, mutta ainakin jo tiedostan tämän asian vaikeuden itselleni.
Minun ei tarvitse kantaa vastuuta kaikesta yksin eikä olla vahva, on ihan ok tuntea avuttomuutta.

Terapiaa on jäljellä vielä viisi kertaa, saa nähdä teemmekö jotain yhteenvetoa menneestä ajasta, vai painammeko täysillä loppuun saakka niin että sulattelen sitten meneet vuodet ja keskustelut omin päin. Sinällään syksyn mittaan on tapahtumassa niin paljon uutta ja ehkä vähän stressiäkin kehittävää, että ehkäpä käytän jäljellä olevan ajan näihin akuutteihin asioihin…

******
kuva mohamed_hassan/Pixabay