Astelen kevein askelin liiteriin ja kaivan nurkan laatikkopinojen takaa elämää nähneen, vaarivainajan peruja olevan valurautalekan. Lekan varsi on monien työmiesten ja -naisten käsissä silkinsileäksi hioutunutta puuta ja se istuu minunkin käteeni oivallisesti, kun nostan sen esille ja kannan auton luo.
Avaan vastapestyn ja vahatun Italialaiseni oven ja asettelen lekan pelkääjän paikalle hellästi, mutta jämäkästi.

Istun kuskinpenkille, tarkastan että taskussani on paksu kangaspussi ja käynnistän auton. Aurinko  paistaa kirkkaana siniseltä taivaalta. Hymy nousee huulilleni ja odotus kutittelee vatsanpohjaa kun ohjaan kotikadulta isommalle tielle. Ensimmäisen mutkan jälkeen nopeusrajoitus putoaa 40km/h, alueella sijaitsee muutama päiväkoti, eskari ja ala-aste, joten pieniä kulkijoita pyörä- ja kävelyteillä riittää. Pidän nopeuden sallituissa rajoissa ja tarkkailen samalla fillareilla kaahottavaa lapsiporukkaa, jonka rohkeimmat (tyhmimmät) yksilöt kurvailevat välillä autotienkin puolella. Yksi pojista huomaa autoni silmäripset ja osoittaa sormellaan ja lapset heiluttavat naureskellen minulle kättään. Heilautan heille itsekin naureskellen kättäni ja tarkistan taustapeiliä taas kerran.

Ja sieltä se tulee.

Tuttu nelirinkulainen logo välähtää taustapeilissä auringon siihen osuessa kuten lähes joka arkiaamu viime kuukausien aikana kun samaan aikaan suuntaamme kohti työpaikkaa. Valkoinen katumaasturi lähestyy reippaasti sallittua 40km/h tunnissa nopeampaa vauhtia ja tiedän mitä kohta tapahtuu. Se sama mikä on tapahtunut joka ainoa aamu, siitä asti kun samaan aikaan aloimme tien päälle päätyä.
Kuten jokaikinen aamu – juuri ennen alakoulun tienhaaraa suhahtaa Audi ohitseni ja jatkaa matkaa reippaasti ylinopeutta ajaen suoraa eteenpäin.Ehdin nähdä tienpientareella ylittämään lähteneiden lasten säikähtäneet ilmeet kun he pomppaavat takaisin tienreunalle suojatieltä.

Idiootti.

Mutta tänään on jotain toisin.
Nostan oman nopeuteni 50 kun parin risteyksen jälkeen aluerajoitus nousee ja ajan mieli tyynenä kohti tulevia liikennevaloristeyksiä. Ajettuani tätä reittiä 20 vuotta tähän samaan aikaan, olen oppinut valojen rytmityksen ja tiedän että Valkoisen Audin ritari odottaa minua ja pientä Fiatiani heti ensimmäisissä valoissa ja siellähän se onkin. Hiivitän autoni lähes pusuetäisyydelle sen puskurista ja hymyilen leveästi.

Odotapas vaan senkin ääliö.

Valot vaihtuvat  vihreiksi ja lähdemme liikkeelle, Audi edellä ja minä Fiatissani sen imussa. Keskustaan mennessä pysähdymme vielä neljä kertaa liikennevaloissa ja pidän huolen että olen aivan auton peesissä, roikun takapuskurissa kuin iiliäinen. Audi ajaa läpi keskustan ja jatkaa matkaa vielä kymmenkunta kilometriä kunnes kaartaa tien vieressä olevan rakennuskompleksin pihaan.
Ja minä perässä.

Parkkipaikalla ei ole lisäksemme montaa autoa, joten kun Audikuski pysäköi aarteensa, pääsen pysäköimään omani ihan siihen viereen.
Autostaan nousematta kuski katsoo minua  ikkunan läpi  kysyvästi, ilmeestä oletan hänen huomanneen  seurausoperaationi ja ihmettelevän
mistä on kysymys.

Nousen autosta, kierrän avaamaan pelkääjän puolen oven  ja tartun vaarivainaan lekan sileään varten. Match made in Heaven. Käännyn leka kädessäni kohti Audikuskia, hymyilen hänelle aurinkoisesti ja astun kiiltavän valkoisen konepellin eteen.

Nostan järeän lekan ylös ja kun kuski tajuaa mitä olen tekemässä näen hänen paniikinomaisesti tempovan irti turvavyötään ja kuulen hänen huutavan MITÄ SAATAANAA!

Tärähdys tuntuu kantapäissäni asti kun järeä leka osuu kiiltävään peltiin. Kerran. Kahdesti. Rennolla sivuttaiskaarella räiskähtävät ajovalot sirpaleiksi.

Lasken lekan maahan ja odotan että lähes shokissa oleva miekkonen saisi jotain järkevää suustaan. Edes poliisia ei mies ole saanut järkytykseltään soitettua paikalle ja hän aivan kuin tanssahtelee paikallaan tietämättä mitä tehdä.
Kun otan askelen häntä kohti, mies nostaa kätensä kuin stop-merkiksi ja tuijottaa silmät soikeina kädessäni olevaa lekaa.

Kaivan pussukan povitaskustani ja avaan sen, otan setelinipun käteeni ja alan laskea 500 euron seteleitä Audin kolhitulle konepellille tuijottaen edelleenkin liikkumatonta miestä silmiin.

Kysyin merkkikorjaamolta, että tällä summalla saat vahingot korjautettua ja vähän kipurahaa kaupanpäälle.

ANNA OLLA VIIMEINEN KERTA KUN OHITAT  NIIN IDIOOTTIMAISESTI SILLÄ ALUEELLA ,  JOKU KERTA TAPAT JONKUN LAPSEN, TAJUATKO??!!

Laahaan lekaa maassa ohittaessani miehen ja hän hypähtää syrjään ojentaen kätensä kohti konepellillä olevaa setelikasaa. Nostan lekan kyytiini, starttaan auton ja suuntaan kohti kotia. Tänään en mene töihin.
Mies on kotipihassa vastassa ja kysyy olinko se minä se mielipuoli autonsärkijä kenestä paikallisuutiset kertoi. Kun iloisesti myönnän olevani, hän puuskahtaa että olisi jättänyt täyttämättä sen Eurojackpot-kupongin, jos olisi tiennyt että toteuttaisin uhkaukseni ääliö-ohittelija Audikuskin suhteen.

Myöhäistä sitä enää on katua, täytetty mitä täytetty ja voitettu mitä voitettu.
Ja tehty mitä tehty.
Non, je ne regrette rien