Työpaikkani linjaus on, että opetus- ja ohjaushenkilöstö toimii nousevista korona-tartunta luvuista huolimatta lähikontaktissa opiskelijoihin.
Tämä linjaus pätee  myös meihin opintotoimistopalveluissa. Jos työntekijällä on lääkärin suositus etätyöhön siirtymisestä perustellusta syystä, eli jostain syystä ”korkean riskin ryhmäläisyydestä”, tätä suositusta noudatetaan.
Terveys edellä ja turhia riskeäjä ei oteta.

Minä sain tuon suosituksen reumapolilta vuosikontrollissani, syynä biologisen lääkityksen ja metotreksaatin heikentämä vastustuskyky.
Asiaa ehkä siivitti myös infektiohistoriani mitä lääkäri selasi, viimeisinpänä ”päiväkoti-ikäisten tauti” streptokokkiangina, joka vei minut pariksi päiväksi tiputukseen.  Haudoin lappua repussani viikon päivät, koska mietin olenko sittenkin vain sairastunut koronahysteriaan ja ylireagoin tässä höperönä, samanaikaisesti murehdin myös etätyöskentelyni vaikutuksia kolleegoihin.
Juteltuani ystävien ja perheen kanssa sekä pähkäiltyäni asiaa puolin ja toisin,  päädyin lopulta kuitenkin ottamaan todistuksen töihin ja soittamaan esimiehelleni etätyösuosituksesta.

Olin odottanut/toivonut, että esimies jollakin tasolla oitis ”tukisi” minua ja voisimme alkaa suorilta selvittämään käytännön tasolla kuinka homma laitettaisiin pelittämään.  Vastaanotto ilmoitukselle ei ollutkaan aivan odotusteni mukainen, en saanut heti puhelun aikana edes varmistusta sille, että yleensä koko etätyöskentely olisi mahdollista vaan asiani otettaisiin esille ns. koronaryhmässä ja siellä mietittäisiin mm. missä kulkee työntantajan velvollisuudet etätyön mahdollistamisessa jne. jne.
Puhelun lopputuloksena oli omalla kohdallani siis vain epävarmuus ja epämiellyttävä syyllisyyden tunne, että olenpa nyt hankala, kun tämmöistä alan vääntämään.

Juttelin samassa työpaikassa olevan ystäväni kanssa ja hänkin huomautti, kuinka etätyöhön siirtymiseni aiheuttaisi muille kampuksen kollegoille ylimääräisiä asiakaspalveluvuoroja ja sitä myöten etäilyni aikaansaisi myös ruuhkaa muihinkin töihin. Syyllisyydentunto venytteli karvaisia jäseniään ja rimpuilin parhaani mukaan itseäni irti sen verkoista. Tiedostin toki vaikutuksen työtovereiden vastuisiin, mutta sanoin ystävälleni kuitenkin etten nyt aio alkaa itseäni syyllistämään asiasta. Kyseessä on minun henkilökohtainen tilanteeni ja terveyteni.

Seuraavana aamuna esimies soitti ja sain luvan etätyöhön siirtymiselle. Sovimme että hän asian ilmoittaa tiimillemme perjantain palaverissa ja tiukan tiimikokouksen lopuksi hän ilmoitti minun jäämisestäni etätöihin, mutta sen isommin ei asiasta työporukassa ehditty puhua. Veikkaisin että muutamassa päässä on käynyt ärtymyksen kuorruttama ajatus, että mikähän sitäkin olevinaan vaivaa, kun tällaisen tempun tekee. Lusmuperkele.

En ala syyllistämään itseäni.

En ala syyllistämään itseäni.
En ala syyllistämään itseäni.
– Mantrahan se on tämäkin.

Nykyisessä, vajaan vuoden kestäneessä työssäni ei ole psoriasikseni/nivelpsoriasikseni tullut oikeastaan puheeksi kuin ehkä muutaman yksittäisen ihmisen kanssa, koska mitään ulkoisesti näkyvää ei tällä hetkellä ole herättämässä kysymyksiä. En kyllä muutenkaan esittele itseäni sairauksieni kautta eli miksi olisin tässäkään työyhteisössä tehnyt niin nytkään?

Ihoni on sileä ja liikkumiseni sutjakkaa, joten tuskin kukaan on edes ajatellut, että minua joku voisi vaivata. En ole kokenut, että asia olisi  missään tilanteessa pitänyt esille ottaa, koska sairauteni ei ole vaikuttanut työkykyyni. Pakollisessa terveystarkastuksessa se lääkärintodistukseen kirjattiin, silti lausunnon mukaan olen virallisestikin täysin kykenevä nykyisiin tehtäviini, henkisesti ja fyysisesti.
Tavallaan jopa hassuahan tilanteessa onkin se, että juurikin sen lääkityksen takia, minkä ansiosta kukaan ei voi kuvitella minun jotain sairastavan, olenkin riskiryhmää!

Mutta psori ei tosiaankaan aina näy pinnalle, ei iholla eikä nivelissä, enkä minä ole halunnut huonoinakaan päivinä kipujani tai rajoitteitani liputtaa – vuoristorataa meno usein on, mutta olkoon. En sen puoleen sairautta salailekaan, mutta se on kulkenut mukana jo niin kauan, että tosi paha kausi pitää olla että se isosti näkyisi ulkopuoliselle minusta tai käytöksestäni.
Sitten tuli korona ja on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja myöntää, että riski sairastua pelottaa. Isosti.

Minun pitää nyt varmaan itse ottaa ja nostaa ”kissa pöydälle” mahdollisimman pian. Ehkä asian avaaminen helpottaa tilannetta ja tunnelmia puolin ja toisin, koska tällä hetkellä ilmapiiri tuntuu kovin nihkeälle eikä sellaisessa ole kovinkaan mukava työskennellä.
Etätyöskentely hankaloittaa joitakin asioita, vaikka suurin osa hoituukin ilman ongelmia kotoa käsin, tästähän on todisteena jo kevään/kesän poikkeustilan pakkoetäilyn onnistuminen!  Apua tarvitsen kuitenkin monessa asiassa kampuksella ja keskustelu pitää saada auki jo senkin takia, että mahdollisista työpalikoiden vaihdosta ja jakamisesta päästään sopimaan.

Ei käy tylsäksi elämä, ehei, siitä ei ole pelkoa. Päivä kerrallaan eteenpäin ja kuten aina: This too shall pass.