Minä. Vihaan. Myyriä.
Kun lapset olivat pieniä, oli yksi heidän lempparipiirrettyjään tsekkiläinen Myyrän seikkailut. Zdeněk Milerin animaatiohahmo on ah niin sympaattinen ja ilmeikäs, joten viihdyin itsekin sen touhuja seuraillen. Lots and lots of Positive Vibes so far.
Olen siitä outo (useimpien ystävieni mielestä) että en tapa hämähäkkejä, öttiäisiä, pörriäisiä, kyykäärmeitä tai hiiriä, jos sellaisia pihaan tai sisälle eksyy. Pyydystän eläjän sen vaatimalla tavalla ja kannan pihalle. Käärmeet ja hiiret vien ajelulle jonnekin autiolle metsätielle ja vapautan uusiin maisemiin kaukana asuintaloista. Ei siksi että jotain gloriaa kutreilleni kaipaisin tai olisin erityisen hyvä ihminen, mutta en vain näe niiden tappamisessa mitään järkeä.
Pihanurmeni ei ole, enkä sen haluaisikaan olevan, samettisen sileä brittiläistyylinen viheriö. Rikkakasvit saavat kukoistaa perennapenkeissä eikä pensaitamme ole leikelty millintarkkoihin muotoihin ja mittoihin, yleisilme pihassamme on kauniisti ilmaisten boheemi. Kukkia kasvaa niin vanhassa vessanpöntössä kuin istuma-ammeissa ja vanhat ruostuneet tikapuut toimivat köynnöstukena kohopenkin vieressä.
Live and let live!
Mansikkamaalleni tai marjapensaisiini ei tule rastasverkkoja, syökööt lentäväiset marjat joita en itse ehdi tai viitsi syödä tahi poimia. Puput saavat mupeltaa voikukanlehtiä pihannurkalla, ei haittaa, riittää niitä minulle salaattiin ja heille ruoaksi.
Mutta.
Myyrät.
Noin joka viides vuosi ne saapuvat kuin hyökyaalto ja pihamaa muuttuu kynnöspelloksi.
Myyrät ovat tuhonneet minulta noin tuhannen kukkasipulin ja yhden kirsikkapuun lisäksi keväisen mielenrauhan. Lumen alta paljastuvat megalomaaniset multakasat ja nilkkoja niksauttavat maanalaiset käytävät saavat verenpaineeni kilahtamaan hälytyskorkeuksiin, mutta mitäpä voin?
Pihassamme riehuu sekä suojeltuja kontiaisia että viheliäisiä vesimyyriä. Tämä rajoittaa toimiani suuresti, koska minun tuurillani joku tekisi minusta kuitenkin rikosilmoituksen jos ilman tunnistamista alkaisin lahtauksen ja uhriksi päätyisi noita ”söpöjä ja herttaisia kontiaisia”.
Olen testannut ihmishiukset myyränkoloissa.
Olen testannut hapansilakat myyränkoloissa.
Olen testannut Keisaripikarililjan haisevat sipulit.
Olen testannut tärinäkarkoittimet.
Olen kaasuttanut myyränkäytäviä auton pakokaasulla letkun avulla.
Olen jopa kaatanut bensaa myyränkoloon ja yrittänyt polttaa otuksia hengiltä.
Mikään ei auta.
Päässäni ei soi Anttilan keväthuumaus todellakaan katsellessani möyrittyä pihaani vaan takaraivossa paukuttaa Kumikamelin Tuokaa minulle Hectorinpää-biisin loppusäe:
Kohta peitän betonilla
Koko vitun puutarhan
Poraan siihen yhden reiän
Ja rautakangen istutan