Kirjoitin heinäkuussa kaksi postausta siitä, kuinka tuntuu että ilo olisi kateissa elämästä ja kuinka päädyin viimein käppäilemään polulle  kohti psykoterapiaa (postaukset 1 ja 2).

Kertaus: KELA-korvatun terapian hakeminen etenee seuraavanlaisesti:
1) tapaaminen yleislääkärin kanssa, joka kirjoittaa lähetteen psykiatrille, jonka luona on käytävä kaksi kertaa.
2) Ensimmäisen psykiatrikäynnin jälkeen tulee hakea itselleen terapeutti.
3) Vähintään kolme kuukautta ensimmäisestä psykiatrikäynnistä, toinen psykiatrikäynti – ja näiden välissä  terapeutti pitäisi löytää ja hänen kanssaan jo vaikka aloittaakin.
4) Psykiatrin kanssa/avulla laaditaan  KELAlle hakemus tuettuun psykoterapiaan.
5) (Toivottavasti ja parhaassa tapauksessa) KELA hyväksyy hakemuksen ja terapiaa voi  omavastuuta maksaen jatkaa tuetun ajan.

Hain Kelan sivuilta listan, jossa luetellaan heidän hyväksymänsä terapeutit ja aloin lähetellä sähköposteja. (Useita sähköposteja. TODELLA monia sähköposteja.) Muutamalta sain vastaukseksi viestin, että valitettavasti he eivät juuri nyt tai edes tänä vuonna ota uusia asiakkaita, useimmat eivät edes vastanneet ja siitä sain itse päätellä että kiireisiä ovat he, aikoja ei ole.
Onneksi neljä terapeuttia lupautui vastaanottamaan minut tutustumiskäynnille ja niinpä homma pääsi alkuun.

Jännitti ja mietitytti ja ihmetytti…

Ensimmäinen terapeutti piti vastaanottoa kotinsa yhteydessä ja vaikutti todella mukavalta, hänelle oli helppo puhua ja hän esitti teräviä huomioita ja täydentäviä kysymyksiä. Pidin hänestä oikein paljon, mutta hänen tarjoamansa terapia oli ryhmäterapiaa, jota en näin ensikertalaisena kokenut, no sanoisinko suoraan turvalliseksi vaihtoehdoksi.
Ajatus jakaa syvimpiä tuntojaan ryhmälle ihmisiä ei tuntunut luontevalle, vaikka ”vertaistuki” hieno homma olisikin. Ja toisekseen mitä jos ryhmässä olisi joku työn kautta tuttu ihminen? Uuh.
Eli vaikka itse terapeutti vaikuttikin sopivalta, en taida haluta ryhmäterapiaan.

Toinen otti vastaan isomman firman tiloissa ja sijainti on aivan lähellä työpaikkaani.
Terapeutti on sirpakka ja reipasotteinen, tapaamisemme aikana hän hyppäsi välillä fläppitaululle piirtämään kuvaa sympaattisesta ja parasympaattisesta hermostosta ja kertoi tunnistavansa tilanteeni. Hän kertoi edustavansa kognitiivista suuntausta joka keskittyy tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, vanhoissa asioissa ei kieritä ja niistä haeta syitä nykyisyyteen. Pidin hänestä ja hänen tyylistään, mutta eikö nykyiset toiminta- ja ajattelumallit ole kuitenkin syntyneet aiemmin tapahtuneiden ja opittujen asioiden & kokemusten kautta? Henkilökemiat kohtasivat kuitenkin hyvin, hetken jopa harkitsin tekeväni valintani samoin tein, mutta ehkä se on parempi katsoa useampikin terapeutti ennen lopullista valintaa?

Pidin kolmannen vaihtoehdon vastaanottotilojen värimaailmasta (tosi tärkeä tekijä, eikös??) heti sisäänastuessa ja terapeuttikin oli mukava nuori nainen.
Terapian antamisen lisäksi hän myös kouluttaa toisia terapeutteja ja on alkujaan valmistunut erityisopettajaksi. Tämä kouluttaminen ja opettajuus näkyi pienoisena luennoitsemisena tapaamisemme aikana – kun hän alkuun esitteli itsensä ja kertoi koulutuksestaan yms. alkoivat ajatukseni harhailla aivan muualla, niin pitkään tarinaa riitti.
Hän painottaa hyväksymis- ja arvopohjaista menetelmää (ja mindfulnessiä yms) ja jotenkin en aivan sydämestäni tunne tätä coctailia itselleni sopivaksi. Henkilötasolla pelaisimme varmaan hyvin yhteen, mutta vähän arveluttaa.

Neljäs terapeutti oli minua ehkä hieman vanhempi, hillitty ja hiukan tätimäinen, mutta saattaahan tyyli olla tietoinen valinta ”rooliin”?
Hän tuntui esittelmiltään toimintatavoilta ja ajatuksiltaan (kognitiivis-analyyttinen) näistä tapaamistani ehkä eniten sopivalta , mutta kun hän alkoi puhua, alkoi minua puolestaan naurattaa! Hänen puhetapansa ja intonaationsa oli kuin suoraan jostain sketsistä!  Niin myötäelävä, osaaottava, niin AnneliTempakkamainen, niin jotainaivanliikaaempaattista!
Pohdin nyt pystyisinkö tottumaan tuohon puhetyyliin vai hankaloittaisiko se läpi koko terapian kommunikointiamme. Toisaalta minulle tuli myös sellainen fiilis tuolla, että esim. kirosanojen sanominen ei ole sopivaa…ja minä nyt kuitenkin kiroilen varsinkin silloin kun tunteella jostain avaudun.

Viikonloppu taitaa mennä pähkäillessä ja pohtiessa.

Jos olet joskus käynyt terapiassa, kuinka SINÄ päädyit omaan terapeuttiisi?