Etsiskelen itselleni sopivaa psykoterapeuttia…
Tämä ”terapeutin etsiminen” on aivan uppo-outo juttu minulle ja hämmennystä lisää  työterveyslääkärin ja vielä  psykiatrikinkin ohjeistus, että pitäisi etsiä sellainen terapeutti, että kemiat kohtaisivat  – olen aina vain enemmän hoomoilasena.

Sinällään kun koko ajatus psykoterapiastakin menee aivan utopian puolelle, niin vielä enemmän hämmentää ohjeistus tutustumiskäynneistä (kartoituskäynneistä?) eri terapeuttien luona – minunko olisi asetettava ihmiset ”paremmuusjärjestykseen”? Jos käyn juttelemassa useamman mahdollisuuden kanssa ja sitten valitsen yhden, niin eikö niille toisille tule paha mieli?
Ja kai sen terapeutinkin pitäisi kokea pystyvänsä työskentelemään minun kanssani (No kaipa se menee tuon kemioiden kohtaamisen alle se terapeutinkin mielipide).

Viime viikot olen sitten googlettanut kotikaupungin psykoterapeutteja ja yrittänyt heidän nettisivujensa perusteella selvittää, että kenenkähän kanssa livenä synkkaisi ja jos ensivaikutelma netin pohjalta (jollakin ihme perusteella) on positiivinen, niin onko terapeutilla sitten edes aikaa ja kokeeko hän minut sopivana terapoitavana itselleen?
Terapiapaikat ovat kysyttyjä ja monilla onkin jo nettisivuillaan ilmoitus etteivät he ota uusia potilaita tänä vuonna.
Päädyn lopulta laittamaan sähköpostia yhdeksälle terapeutille, muutamalle sellaisellekin, joka on ilmoittanut ettei uusia paikkoja tälle vuodelle ole, mutta ainahan sitä voi kepillä jäätä koputella?

Miksikö minä sitten olen hakeutumassa psykoterapiaan, kuinka olen päätynyt hakemaan tätä mahdollisuutta?

En tiedä olenko masentunut, uupunut, traumatisoitunut vai mitä, tiedän vain että jaksamiseni on heikossa hapessa ja en ole tällä hetkellä oma itseni.

Minä olen aina ollut  optimisti touhottaja, innostunut kaikesta uudesta, nauttinut ihmisten kanssa seurustelusta, olen ollut täynnä energiaa ja iloa ja halua mennä, nähdä ja kokea!
Nyt tuntuu kuin se ihminen olisi kadonnut jonnekin.
Töissä nauran ja seurustelen asiakkaiden kanssa vaivatta, työ-minäni on erillään oikeasta minuudestani ja astuessani työpaikalle, suljen arjen ja kotiasiat omaan lokeroonsa, toki niistä työkavereiden kanssa voin puhua ja puhunkin, mutta ne eivät vaikuta (vielä?) työskentelyyni.

Kotiin päästyä ja vapaa-aikanani huomaan sitten muutoksen. En innostu mistään, enkä oikein halua olla tekemisissä kenenkään kanssa, välillä en edes oman perheenikään.
En nykyään innostu mistään sillä tasolla mitä vielä reilu vuosi sitten tein. Ruohonjuuritason esimerkkinä vaikkapa se että kun kevään ensimmäinen leskenlehti on aina ollut minulle suurin piirtein korttelijuhlan & ilotulituksen arvoinen asia ja olen siitä kaahottanut useamman päivän ajan, niin tänä keväänä vain huomioin niiden kukinnan aivan ohimennen.
Kaikki on Ihan kivaa ja ihan kiva ei ole mitään minun normaalilla tunneasteikollani.

Toisaalta olen aika hyvin onnistunut sulkemaan myös pelkoni, pahat mieleni ja ahdistukseni oven taa, joten ikävätkään asiat eivät ole järisyttävän ikäviä, vaan pelkästään No voivoi – ikäviä.
Mikään ei  siis tunnu enää oikein miltään.

En ole ikinä syönyt pahaan mieleen, kiukkuun tai suruuni, mutta nyt teen niin – täytän sitä jotain tyhjää sisälläni ruoalla ja olen lihonut lähes 10 kg viimeisen vuoden aikana.
En todellakaan pidä itsestäni.

Niinpä kun kokonaisvaltaiseen mörkkeilyyni kyllästynyt Tyttäreni sanoi minulle keväällä, että soitapa äiti ammattilaiselle ja kysy josko sieltä jotain helpotusta irtoaisi niin pitkän hautomisen jälkeen teinkin niin.

Tästä tulee näköjään niiiiiiin pitkä avautuminen, että jatkan toisessa postauksessa, eli

To be continued.