Ilosaarirock, lauantai
Ostin joulukuussa Sika säkissä-lipun kolmeksi päiväksi Ilosaarirockiin, mutta koska nämä s**tanan sairastamiset pitää kunnon kuopassa ja antibioottiakin taas popsin, niin vaihdoin sen torstaina pelkkään lauantain lippuun.
Näkemistä ja kuuntelemista olisi kyllä ollut kaikkina kolmena päivänä, mutta päätin että jospa tätä viimeistä kesälomaviikkoani en sairastaisi niinkuin touko- ja kesäkuussa tein.
Ilosaarirockissa on yleensä todella mahtava sää, mutta heinäkuu yllätti tänä vuonna. Perjantai-illalta ystävät kommentoivat pipojen, huivien ja hanskojen tulleen tarpeeseen eikä lauantaikaan näyttänyt kovin lämpöiseksi muodostuvan.
Silti – pukeutumiskysymyshän homma vain on!
Eli eikun pitkät sukat jalkaan farkkujen kanssa, alustoppi ja sen päälle pitkähihainen paita, huivi kaulaan, nahkarotsi niskaan ja menoksi
Ja paistoihan siellä välillä aurinkokin, väki kulki varsin vaihtelevantasoisesti pukeutuneena, osalla sortsit ja hihaton paita, toisilla toppatakki ja hanskat kädessä…
Kiitos lääkekuurin ja kestoränsistyneen olon, olin tsekannut ohjelmasta pari pakko nähdä-tärppiä ja ensimmäinen niistä oli Chisu.
Ei löydy Suomen maasta toista artistia, kenellä olisi samanlainen karisma ja sen päälle vielä täysin ylittämättömät laulunlahjat, muista musiikillista taidoista puhumattakaan.
Eikä Chisun katsominenkaan silmiin koske.
Ilosaari lauloi, heilutti käsiään ja tanssi aivan kuin lauma marionetteja Chisun orkesteroidessa menoa. Aivan jumalattoman UPEA keikka!! 
Melkein meinasin lyödä pillit pussiin heti alkuunsa, kun halusin säilyttää keikan jälkeisen huuman mahdollisimman pitkään. Tallustin kuitenkin Tähtiteltasta purkautuvan ihmismassan mukana kohti päälavaa, jossa J. Karjalainen esiintyi.
Olen viimeksi nähnyt Karjalaisen keikalla ehkä 20 vuotta sitten, mutta taito ja tyyli olivat ennallaan. Letkeää, hyväntuulista ja taitavasti soitettua musiikkia. Uusi levy on hyvä, mutta odotetusti vanhat biisit saivat yleisön innostumaan täysillä.
Samaan aikaan Karjalaisen kanssa aloitti soitannan yksi trashmetallin kotimaisista kunkuista, Lost Society ja aikamoista kepitystä musisointi olikin 🙂
Kuuntelin Lost Societyä hetken ja taapersin sitten takaisin kohti päälavaa jatkaen rentolavalle rannassa. Olo ei kuitenkaan ollut kovinkaan ruusuinen ja päätin lopettaa päivän lyhyeen. Sisäinen lämmike olisi tehnyt hyvää, mutta sen samperin antibiootin kanssa en halunnut alkaa siideriä tai jekkua sisuksiini lämmikkeeksi kiskoa.
Niinpä valuskelin hitaasti pois festivaalialueelta ja yritin muistella minkä kadun varteen autoni oli pysäköinyt. Hani löytyikin helposti eikä ollut edes sakkolappua tuulilasissa, joten saatoin tyytyväisenä kurvata keskustan Intialaisen ravintolan kautta kohti kotia.
Rokkiviikonlopun aikana on Mumbai Kitchenissä buffet tarjolla ja voi että maistuikin hyvälle!
Vähän jäi harmittamaan illan lyhyeen päättyminen, mutta sen verran rouheasti yskin kotisohvalla ja kurkkuakin poltteli, että lohduttauduin hokemalla itselleni ”hyvä tyttö, kun älysit tulla ajoissa pois…”
Olisi siellä silti ollut monta mielenkiintoista keikkaa vielä kuunneltavaksi!
Mhairi McFarlanen Hei ethän unohda minua -kirjasta tuli minulle mieleen jostain syystä 80-luvun teinileffat (varsinkin ne kaikki missä pääosassa on suloinen Molly Ringwald).
Jill Santopolo kirjoittaa kyllä sinänsä oikein sujuvasti ja mukaansatempaavasti, mutta Kun sanat eivät riitä oli minun makuuni liian ennalta-arvattava.
Minnie Darken Tähtiin kirjoitettu tipauttaa lukijan piristävästi Australiaan. Sinälläänhän rakkaus ja sen hapuilu on globaalia toimintaa, mutta itseäni vain viehättää Australia niin paljon, että piti ihan asiakseen mainita.