Entäpä jos en halua olla kehopositiivinen
Hear hear ja hatunnosto tälle kehopositiivisuuskampanjoinnille! Mahtavaa että kaikenkokoiset ja näköiset ihmiset saavat rohkeutta olla esillä juuri sellaisina kuin ovat, ilman julkista arvostelua tai mollaamista!
Mutta minua ottaa päähän se, että nyt kaikkien pitäisi olla kehopositiivisia ja ylpeänä esitellä vatsamakkaroitaan, micheliinejään, takatissejään ja humppakahvojaan.
Minä kun en halua.
Enkä myöskään tykkää.
En ole ikinä tykännyt, en tykkää nyt, enkä tule ikinä tykkäämäänkään OMALLA KOHDALLANI (ja joo, vähän kyllä puolisonkin kohdalla, koska pinnallisena paskiaisena en koe mitenkään eroottisena sitä, jos miehellä olisi niin suuri vatsa tai manboobsit, että niihin uppoaisi…).
Ja vaikka minut julkisesti kirottaisiin ja terävillä kivillä kivitettäisiin, niin mielipiteeni takana seison, oli se miten epähyväksyttävää ja epätrendikästä ja tekisi minusta ilkeän ja typerän ihmisen vallalla olevan ajatusmallin kannattajien parissa.
Minun ei tarvitse pitää kehostani kun lihon liikaa.
Jos Minä en halua olla ylipainoinen…
Jos Minä koen epäesteettisinä vatsa-, kainalo- ja vyötärömakkarani on minulla oikeus niistä itselleni marista ja valittaa…
Jos minä (totuudelle sokea, vanhentuneeseen tutkimukseen uskoja, huiputukselle altis) uskon lääkäreiden julkaisuihin ylipainon terveysriskeistä ja vaaratekijöistä…
Jos Minä haluan laihduttaa, niin minä saan laihduttaa, vaikka sitten sillä parjatulla kaalisoppakuurilla mikäli niin valitsen…
Päätösvalta asiasta on minun ja vain minun.
Kuten jo heti alussa mainitsin, hienoa että jokaista rohkaistaan olemaan ylpeä itsestään huolimatta siitä mitkä ovat hänen kroppansa ulottuvuudet, olivat ne sitten liian suuret tai pienet, ylibodatut tai täysin bodaamattomat – kantakoon jokainen itsensä ylpeydellä ilman turhia hapatuksia ja mietteitä siitä, mitä kanssaihmiset hänestä milloinkin mahtavat miettiä (useimmiten ei yhtään mitään, koska ainakin me perustallaajat tuppaamme olemaan niin oman napamme tuijottajia, että vähät piittaamme kanssakulkijoiden habituksesta).
Mutta tämä buumi on saavuttanut jossain määrin jo hihhulimaisia ääripäitä ja ylenpänä heittelemiäni mielipiteitä joskus ilmoille heitellessäni tuntuu että lynkkaysmentaliteetti tiivistyy ympärilleni.
En kaipaa käännyttämistä enkä luentoja, en sääliviä katseita enkä varsinkaan kommentointia siitä, kuinka maailman- ja kehonkuvani on voi niin vääristynyt.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia – iloitkaa itsestänne ja kulkekaa napapaidassa tai makkarankuorimekoissa, tuntekaa itsenne kauniiksi ja antakaa persoonienne valaista päivä.
Mutta antakaa minun inhota omia makkaroitani jos niin haluan.
MINÄ PÄÄTÄN.
P*rk*l*!!!
Jos Turjake saa valita, niin meidän spesiaaliparisuhdeaikamme kuluu telkkarin edessä syöden jotain mieluiten kotiintilattua mättöä ja katsoen leffaa tai tv-sarjaa. Vaikka itse mieluumin tekisin jotain kodin seinien ulkopuolella, niin kompromissejahan sitä kuuluu tehdä, että molemmilla olisi kivaa?