-Hitsi kun on nälkä!
– No johan tuo alkaa olla, mentäiskö  johonkin tapaspaikkaan, Madridissa kun ollaan?
– Joo! Mut lähteeköhän niillä nälkä, kun nehän on sellasia pikkupikkuannoksia – mulla on oikeesti nälkä!

-Tapaksia pitää olla monta erilaista, otetaan oliiveja, ja noita perunoita ja salaattia..
-friteerattua mustekalaa kanssa. Ja katkarapuja, oi katkaravut on ihania! Entä kanaa?
-jotain espanjalaista juustoa – Manchegoa, eikös?
-valkosipulileipää!
–varmaan joku dippikin?
-mitäs muuta kivaa täällä on?

-We´d like to order, please.
Tarjoilja katselee meitä suoraan sanoen vähän ylenkatseisesti, mutta kirjaa tilauksen ylös, kysymykseemme siitä, ovatko annokset miten isoja, lähteekö niillä nälkä hän toteaa että jos tilaa tarpeeksi niin lähtee.
Ja mehän tilaamme sen seitsemää sorttia! Juomaksi haluamme tietenkin Sangriaa, Madridissa kun ollaan ja istumme iloisesti rupatellen ruokaa odotellessamme.

Ensin tulee yksi tarjoilija nostamaan pöytämme viereen toisen pöydän.
Sitten tulee toinen tarjoilija, joka kattaa eteemme korkeat lasit ja jysäyttää pöytään Sangriamme, ehkä noin neljä litraa sitä. Neljä litraa. ISOn kannullisen. Siis ainakin neljä litraa.

-Onpas tuota juomaa paljon. Mutta eipähän lopu kesken!
-Otetaas meidän lomareissulle!
-¡salud!
–¡salud!

Kohta pöytäämme lähestyy kolmen tarjoilijan jono ja jokaisella on lautasia käsissään. He asettelevat niitä tuplapöytäämme ja meitä alkaa vähän hirvittää. Ruokaa on TODELLA paljon.

Rohkeasti otamme haasteen vastaan ja alamme maistella herkkuja. Herkkuja ne todellakin ovat, mutta niitä on paljon. Joko sanoin, että TODELLA paljon.
Ja se  Sangriakannu ei vaju millään vaikka urheasti yritämme kippistellä joka suupalan välissä.

Napa alkaa naukua eikä ruoan määrä tunnu vajuvan pöydästä yhtään. Ylensyöminen ja tajuton (lähes alkoholittoman) Sangrian lipittäminen turvottaa molempien vatsat kuin kyyhkysen kuvuiksi, tai ehkä todenmukaisemmin kuvaillen vatsamme alkavat muistuttaa jumppapalloja.

Mutta me emme luovuta!

Leuat jauhavat yhä hitaammin ja sitten iskee hepuli. Nauramme kuollaksemme omaa ähkyämme ja älytöntä ristiretkeämme yrittää lautasia tyhjentää. Mission imbesil, eikun impossible!
Tarjoilijat tulevat kysymään onko kaikki hyvin ja maistuuko ruoka. Voipuneina toteamme, että emme jaksa syödä enää yhtään mitään ja tarjoilijat alkavat raivata pöytää.

-Ette vie Sangriaa!

Yritän naurultani saada sanottua sinulle, että ei me jakseta juoda sitä kuitenkaan, viekööt vain pois, mutta jääräpäisesti kaadat lisää minunkin lasiini.

-Tää on kuule maksettu ja nyt ei kuule hyvää viinaa päästetä hukkaan!

Juomme sangriaa. Ja vielä vähän lisää. Ja vielä vähän. Nauraessa vatsan lisäksi loiskuu virtsarakossakin ja lopulta on pakko luovuttaa. Ei enää pisaraakaan.
Naurusta nikotellen maksamme laskumme yrmeän näköiselle tarjoilijalle ja lyllerrämme pimeyteen.

-Vessa on varattu mulle ekaks!

**********************************
Sain haasteen Pöpelikössä-blogin Pialta valita kuva ja kertoa siitä tarina.  Valinta olikin yllättävän vaikea, vanhanaikaisia albumeja löytyy kymmeniä ja digikuvissa puhutaan jo kymmenistä tuhansista…Päädyin lopulta otokseen 12 vuoden takaa, milloin vietin ystävättäreni kanssa riemukkaan A-luokan pitkän viikonlopun Madridissa.