On ollut hyvä olla yksin. Edes yksi vuorokausi niin, ettei kukaan halua minulta mitään.

En tiedä olenko jaksamiseni rajoilla vai onko tämä fiilis vain normaalia, hetkellistä uupumusta. En ole masentunut, mutta olen jotenkin niin vihainen ja ahdistunut, riitelen jatkuvasti äitini kanssa ja ärsyynnyn pienimmästäkin asiasta myös Turjakkeelle.
Iloitsen joka aamu siitä, että pääsen lähtemään töihin ja uppoamaan kiireisen päivän rytmiin, kun en ehdi miettiä omaa elämääni laisinkaan.

Kuvittelin että isän kotiutuminen aiheuttaisi pieniä sopeutumisvaikeuksia vanhemmilleni, mutta ajattelin myös että ilo ja onni siitä, että isä on ”alive & kicking ass” kantaisi ylitse mahdollisten ongelmien.
Mutta eihän se ihan niin mene.
Joka kerta kotikotona käydessäni joudun painamaan kynnet kämmeniin etten räjähtäisi heti ensimmäisten minuuttien aikana – äitini suhtautuminen isään on sivusta kuunneltuna rujoa, julmaa ja jopa ilkeää. Hän ei itse ymmärrä tekevänsä tai sanovansa mitään väärin ja minähän en sitten yrityksistäni huolimatta pysty nätisti ja rauhallisesti hänelle asioista sanomaan.
Sanon itsekin sitten rumasti ja turhan suorasanaisesti – vaikka asiasta sanoisinkin, niin tyyli millä sanat tulevat ulos suustani ei ole oikeutettu missään tilanteessa.
Silti kerta toisensa jälkeen tilanne kääntyy samaksi.

Viimeisimmän kilahtamisen aikana kehoitin varsin suorasanaisesti vanhempiani muuttamaan eri osoitteisiin. Äitini itsesääli ja isän morkkaaminen tuntuu niin pahalle minusta, että ajatus siitä, että isäni joutuisi loppuikänsä kuuntelemaan sellaista tekstiä saa minut voimaan pahoin. Parempi olisi kun asuisivat eri osoitteissa, niin saisivat nauttia niistä pienistä iloista mitä vielä ehkä edessä olisi.
Mutta eihän se ole minun asiani tuollaista päin naamaa heittää.

Kun itkin lauantai-aamuna pahaa oloani, Turjake kehoitti pysymään poissa vanhempieni luota. Mutta en minä kai siihenkään pysty. Joku voisi varmaan sanoa, että sekä minulla että veljelläni on epänormaalin tiivis suhde vanhempiimme, mutta me nyt olemme aina olleet tosi läheisiä. Jo vuosikausia olemme käyneet moikkaamassa heitä useamman kerran viikossa ja jos nyt, kun he enemmän apua tarvitsevat,  häipyisin takavasemmalle, ei sekään tuntuisi reilulle teolle.

Joku muutos tähän on löydyttävä. Kaikki voimani tuntuvat menevän toisten asioiden käsittelyyn ja muiden halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen.
Hulluinta on se, että itsehän minä nämä valinnat olen tehnyt ja vastuut ottanut. Ei näitä väkisin ole niskaani kaadettu.
Mutta valinta on ollutkin minun omani, niin jotenkin kaiken keskellä olen kadottanut itseni tässä rumbassa.
Enkä taida enää voida oikein hyvin.