Loppukesä ja alkusyksy ovat olleet aika haasteellisia monestakin syystä, mutta päällimäiseksi on ehkä kuitenkin noussut huoli vanhemmista ja heidän asioidensa hoitumisesta.

Ihme kyllä, Alzheimeria sairastava äitini ei ole ollut se huoli- ja työmäärän lähde vaan hommia on arkeen kasannut isäni, joka jostain syystä kehitti itselleen harrastuksen lääkityksensä kanssa sekoilusta.
Yhtenä päivänä jäi lääkkeet ottamatta.
Toisena päivänä oli aamulla vedetty nassuun koko päivän annospussit.
Kolmantena päivänä lääkkeet olivat tyystin hävinneet.
jne
jne

Homma lähti käsistä kokonaan kun tk-lääkäri päätti vaihtaa isän kipulääkityksen norsunannoksesta Gabapentiniä kipulaastareihin. Gabapentinin lopetus tehtiin about sormia napsauttamalla ja isä meni aivan sekaisin.
Kohokohtia:
Päivä ja yö vaihtoivat paikkaa ja hän soitteli meille keskiyön jälkeen, että koskas lähdetään milloin minnekin ja mitäpä teidän päiväänne kuuluu.
Päiväaikaan hän soitteli kymmeniä kertoja kysellen onko vai eikö ole ottanut lääkkeitä ja mitä lääkkeitä hän on ottanutkaan. Ja nyt oli taas lääkepussit ihmeellisesti levinneet pitkin huonetta ja oikeaa pussia ei löytynyt. Jne jne.
Hyppäsimme kotikotona pahimmassa tapauksessa monta kertaa päivässä ja yritimme saada lääkkeiden ottoa järjestykseen, mutta kun isän pää ei ollut ihan järjestyksessä, niin eihän ne lääkkeetkään…

Siinä alkoi väsymys hiipiä niin isään kuin lapsiinkin ja työarjen iskettyä minulle ja veljelle täysillä päälle, oli pakko keksiä uusia ratkaisuja.

Koska oikeat lääkkeet oli parasta ottaa oikeaan aikaan eikä meillä ollut mahdollisuutta hypätä niitä kolmea kertaa päivässä hänelle antamassa, sekä minä että veljeni yritimme miettiä kuinka asia hoituisi. Kotihoidosta ei pika-apua ollut tiedossa ja useat yksityiset minne soittelimme ilmoittivat, ettei heidän työntekijänsä saaneet koskea asiakkaisen lääkkeisiin.
Että näin.

Niinpä sain idean.

Otetaan isältä lääkeannosteluboxi pois, piilotetaan pusseja ympäri kotia ja soitetaan sitten lääkeaikoina, kerrotaan mistä lääkepussi löytyy ja varmistetaan, että hän lääkkeet syö.

Piilosilla olo onnistuikin paremmin kuin hyvin. Kävimme vuoronperään veljen kanssa piilottamassa pussit ympäri taloa, otimme valokuvat itsellemme muistinvirkistykseksi ja vuoropätkissä soittelimme isälle että nyt on aika, mene xx-huoneeseen ja katso xx paikkaan.
Isän äänessä alkoi vähitellen jo kuulua iloa ja naureskeluakin kun hän lääkepusseja etsi, jutut alkoivat järkevöityä kun lääkitys meni kohdilleen ja meidän huolemme hellittää. Sovimme soitteluvuorot omien menojemme mukaan ja homma toimi puolin ja toisin.

Ratkaisu ei kuitenkaan mitenkään voisi olla lopullinen, joten soitin kaupungin seniorineuvontaan ja oksensin koko tilanteen puhelimeen vastanneen neuvojan niskaan. Todellisuushan on se, että  isäni ja äitini ovat aikaisemman soten palvelukartoituksen mukaan _liian hyväkuntoisia_ ollakseen minkään hätäavun sun muun piirissä ja yksityinen puoli olisi kotiavun suhteen heille se oikea hakuosoite. Mutta kun tarvis on (tällä hetkellä) vain tuosta lääkityksen varmistamisesta, ei laajemmasta kotihoidosta ole järkeä maksaa (eikä äiti sitä edes suostuisi vastaanottamaankaan).
Onnekseni puhelimeen vastasi ihminen, joka alkoi heti miettiä kanssani keinoja millä tilannetta helpottaa ja kun hän mainitsi ohimennen ”lääkerobotin”, nappasin kiinni kuin hauki uimarin varpaisiin.
Jos ottaisimme vastuun automaatin täyttämisestä ja olisimme ”hälyhenkilöt”, voisimme hakea isälle EVONDOS-lääkeautomaattia käyttöön.
Ja aivan satavarmasti me olisimme valmiita olemaan vaikka mitä, jos elämä sillä helpottuisi!

Neuvonnasta laitettiin yhteydenottopyyntö laitevastaavaan yksikköön ja sitten odotettiin.

Odotettiin viikko.

Odotettiin toinen viikko.

Laittelin uusintapyyntöjä sinne sun tänne, huoli-ilmoituksenkin tein netissä ja kas, viimein odotettu puhelin tuli!

Saimme tapaamisajan seuraavalle viikolle ja allekirjoitimme sopimuksen ”Enskan” käytöstä ja jäimme taas odottelemaan koskahan se ihmelaite kotiin saataisiin.

Viime viikolla Enska viimein asennettiin isän huoneeseen ja keskiviikkona oli sen ensimmäinen lääkejakeluaika.

Homma toimi kuin tanssi.

Eli annosjakelupussit asennetaan laitteeseen, joka lukee pussien viivakoodit, joiden perusteella oikea lääke ulostuu koneesta oikeaan aikaan. Lääkkeiden ottoajat ohjelmoituvat masiinaan ja ensimmäinen ”varoitus” lääkeajasta tulee tunti ennen varsinaista ottoaikaa
varsinaiseen ottoaikaan onkin sitten remakka kuulema varsin kovaäänistä. On merkkiääntä ja topakka naisääni kertoo että on lääkeaika, paina vihreää nappia, ota lääke,juo vettä!
tunti varsinaisesta ottoajasta tulee vielä muistutus, että lääke on otettavissa.

Jos lääkettä ei triplahälystä huolimatta ota, se nasahtaa lukolliseen lokeroon koneessa ja minulle + veljelle tulee häly, että lääke on jäänyt ottamatta. Ja vasta sitten _me soitamme_ isälle.

Helppoa kuin heinänteko!

Laitteessa on myös oma akku, eli jos asiakas kiskoo virtajohdon seinästä (AIVAN mahdollista isän ollessa asiakas), niin virtaa riittää 24 tunniksi ja asiasta lähtee häly meille vastuuihmisille.

Mahtavaa!

Menen huomenna lauantaina itse kuuntelemaan Enskan hälyt ja ohjeet livenä, toivottavasti hälyt ovat niin kovaäänisiä, että äitikin ne kuulisi ja voisi vähän varmistella omia lääkkeenottojaan. Tosin hän vielä onnistuu omat lääkkeensä hoitamaan ensiluokkaisesti. Se ei kuitenkaan ole loppuiän todellisuus, Alz kun ei sääli rutiinejakaan.

Mutta Enskan muutto isän huoneeseen on helpottanut stressiä kummasti ja on aivan mahtavaa, että tällainen laite on käyttöönotettavissa jos vain ihmisellä on vielä ymmärrystä ohjeiden mukaan toimimiseen. Kuukausivuokra taitaa olla ainakin täällä meillä 25 euroa/kk. Ei paha ollenkaan.

Mutta on tämä vaikeaa katsoa omien vanhempiensa hiipumista. Jonkinlainen haikeus ja suru kulkee mukana jopa ilon hetkissäkin.
Muta elämä on.