Piiloleikkiä ja robotteja

Loppukesä ja alkusyksy ovat olleet aika haasteellisia monestakin syystä, mutta päällimäiseksi on ehkä kuitenkin noussut huoli vanhemmista ja heidän asioidensa hoitumisesta.

Ihme kyllä, Alzheimeria sairastava äitini ei ole ollut se huoli- ja työmäärän lähde vaan hommia on arkeen kasannut isäni, joka jostain syystä kehitti itselleen harrastuksen lääkityksensä kanssa sekoilusta.
Yhtenä päivänä jäi lääkkeet ottamatta.
Toisena päivänä oli aamulla vedetty nassuun koko päivän annospussit.
Kolmantena päivänä lääkkeet olivat tyystin hävinneet.
jne
jne

Homma lähti käsistä kokonaan kun tk-lääkäri päätti vaihtaa isän kipulääkityksen norsunannoksesta Gabapentiniä kipulaastareihin. Gabapentinin lopetus tehtiin about sormia napsauttamalla ja isä meni aivan sekaisin.
Kohokohtia:
Päivä ja yö vaihtoivat paikkaa ja hän soitteli meille keskiyön jälkeen, että koskas lähdetään milloin minnekin ja mitäpä teidän päiväänne kuuluu.
Päiväaikaan hän soitteli kymmeniä kertoja kysellen onko vai eikö ole ottanut lääkkeitä ja mitä lääkkeitä hän on ottanutkaan. Ja nyt oli taas lääkepussit ihmeellisesti levinneet pitkin huonetta ja oikeaa pussia ei löytynyt. Jne jne.
Hyppäsimme kotikotona pahimmassa tapauksessa monta kertaa päivässä ja yritimme saada lääkkeiden ottoa järjestykseen, mutta kun isän pää ei ollut ihan järjestyksessä, niin eihän ne lääkkeetkään…

Siinä alkoi väsymys hiipiä niin isään kuin lapsiinkin ja työarjen iskettyä minulle ja veljelle täysillä päälle, oli pakko keksiä uusia ratkaisuja.

Koska oikeat lääkkeet oli parasta ottaa oikeaan aikaan eikä meillä ollut mahdollisuutta hypätä niitä kolmea kertaa päivässä hänelle antamassa, sekä minä että veljeni yritimme miettiä kuinka asia hoituisi. Kotihoidosta ei pika-apua ollut tiedossa ja useat yksityiset minne soittelimme ilmoittivat, ettei heidän työntekijänsä saaneet koskea asiakkaisen lääkkeisiin.
Että näin.

Niinpä sain idean.

Otetaan isältä lääkeannosteluboxi pois, piilotetaan pusseja ympäri kotia ja soitetaan sitten lääkeaikoina, kerrotaan mistä lääkepussi löytyy ja varmistetaan, että hän lääkkeet syö.

Piilosilla olo onnistuikin paremmin kuin hyvin. Kävimme vuoronperään veljen kanssa piilottamassa pussit ympäri taloa, otimme valokuvat itsellemme muistinvirkistykseksi ja vuoropätkissä soittelimme isälle että nyt on aika, mene xx-huoneeseen ja katso xx paikkaan.
Isän äänessä alkoi vähitellen jo kuulua iloa ja naureskeluakin kun hän lääkepusseja etsi, jutut alkoivat järkevöityä kun lääkitys meni kohdilleen ja meidän huolemme hellittää. Sovimme soitteluvuorot omien menojemme mukaan ja homma toimi puolin ja toisin.

Ratkaisu ei kuitenkaan mitenkään voisi olla lopullinen, joten soitin kaupungin seniorineuvontaan ja oksensin koko tilanteen puhelimeen vastanneen neuvojan niskaan. Todellisuushan on se, että  isäni ja äitini ovat aikaisemman soten palvelukartoituksen mukaan _liian hyväkuntoisia_ ollakseen minkään hätäavun sun muun piirissä ja yksityinen puoli olisi kotiavun suhteen heille se oikea hakuosoite. Mutta kun tarvis on (tällä hetkellä) vain tuosta lääkityksen varmistamisesta, ei laajemmasta kotihoidosta ole järkeä maksaa (eikä äiti sitä edes suostuisi vastaanottamaankaan).
Onnekseni puhelimeen vastasi ihminen, joka alkoi heti miettiä kanssani keinoja millä tilannetta helpottaa ja kun hän mainitsi ohimennen ”lääkerobotin”, nappasin kiinni kuin hauki uimarin varpaisiin.
Jos ottaisimme vastuun automaatin täyttämisestä ja olisimme ”hälyhenkilöt”, voisimme hakea isälle EVONDOS-lääkeautomaattia käyttöön.
Ja aivan satavarmasti me olisimme valmiita olemaan vaikka mitä, jos elämä sillä helpottuisi!

Neuvonnasta laitettiin yhteydenottopyyntö laitevastaavaan yksikköön ja sitten odotettiin.

Odotettiin viikko.

Odotettiin toinen viikko.

Laittelin uusintapyyntöjä sinne sun tänne, huoli-ilmoituksenkin tein netissä ja kas, viimein odotettu puhelin tuli!

Saimme tapaamisajan seuraavalle viikolle ja allekirjoitimme sopimuksen ”Enskan” käytöstä ja jäimme taas odottelemaan koskahan se ihmelaite kotiin saataisiin.

Viime viikolla Enska viimein asennettiin isän huoneeseen ja keskiviikkona oli sen ensimmäinen lääkejakeluaika.

Homma toimi kuin tanssi.

Eli annosjakelupussit asennetaan laitteeseen, joka lukee pussien viivakoodit, joiden perusteella oikea lääke ulostuu koneesta oikeaan aikaan. Lääkkeiden ottoajat ohjelmoituvat masiinaan ja ensimmäinen ”varoitus” lääkeajasta tulee tunti ennen varsinaista ottoaikaa
varsinaiseen ottoaikaan onkin sitten remakka kuulema varsin kovaäänistä. On merkkiääntä ja topakka naisääni kertoo että on lääkeaika, paina vihreää nappia, ota lääke,juo vettä!
tunti varsinaisesta ottoajasta tulee vielä muistutus, että lääke on otettavissa.

Jos lääkettä ei triplahälystä huolimatta ota, se nasahtaa lukolliseen lokeroon koneessa ja minulle + veljelle tulee häly, että lääke on jäänyt ottamatta. Ja vasta sitten _me soitamme_ isälle.

Helppoa kuin heinänteko!

Laitteessa on myös oma akku, eli jos asiakas kiskoo virtajohdon seinästä (AIVAN mahdollista isän ollessa asiakas), niin virtaa riittää 24 tunniksi ja asiasta lähtee häly meille vastuuihmisille.

Mahtavaa!

Menen huomenna lauantaina itse kuuntelemaan Enskan hälyt ja ohjeet livenä, toivottavasti hälyt ovat niin kovaäänisiä, että äitikin ne kuulisi ja voisi vähän varmistella omia lääkkeenottojaan. Tosin hän vielä onnistuu omat lääkkeensä hoitamaan ensiluokkaisesti. Se ei kuitenkaan ole loppuiän todellisuus, Alz kun ei sääli rutiinejakaan.

Mutta Enskan muutto isän huoneeseen on helpottanut stressiä kummasti ja on aivan mahtavaa, että tällainen laite on käyttöönotettavissa jos vain ihmisellä on vielä ymmärrystä ohjeiden mukaan toimimiseen. Kuukausivuokra taitaa olla ainakin täällä meillä 25 euroa/kk. Ei paha ollenkaan.

Mutta on tämä vaikeaa katsoa omien vanhempiensa hiipumista. Jonkinlainen haikeus ja suru kulkee mukana jopa ilon hetkissäkin.
Muta elämä on.

Perhe Oma elämä Terveys

Heinäkuun kirjat

Ennen lomaa ajattelin, että tulen lomalla lukemaan niin että silmät kuivuu päähän, mutta ei nyt ihan överiksi ehtinyt menemään, kun oli kaikkea muuta touhua!

Lukupiirimme heinäkuun kirjaa, Clare Powellin Yhdessä Pöydässä, en saanut edes loppuun. Kutkuttavan lupaavasta kannestaan huolimatta ei vain lähtenyt sujumaan sen enempää lukemalla kuin kuuntelemalla. Luovutin kolmen lukuyrityksen jälkeen.
?/5

Eeva Keski-Saarin (-Saaren?) Siskosimulaattori oli virkistävä tuttavuus. Esittelyn mukaan Siskosimulaattori on huumoria pursuava romaani suurista elämänmuutoksista ja retriitistä, jossa piilee suuri mysteeri – koskaan ei voi olla varma, mihin päänsä pistää. Itsellä jäi se huumorin pursuaminen huomaamatta, mutta sehän ei kirjasta huonompaa tehnyt, päinvastoin!
Kirjan päähenkilöt muodostavat varsinaisen omituisten otusten kerhon ja heidän toimintamallinsa ovat varsin mielenkiintoisia. Kutkuttava tarina hykerryttävällä twistillä.
3,5/5

Anna Prokofjeffin Rakkausreseptit – kirjassa on oikeasti monta mielenkiintoista reseptiä vaikka se ei mikään keittokirja olekaan. Menopausseileva perheterapeutti Malla antaa hyviä neuvoja ja ohjeita parisuhteen ylläpitoon ja pelastamiseen ja siinä sivussa kokkaa rakkausruokia.  Sananlaskukin sanoo, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja niinpä Mallankin oma  pitkä avioliitto rysähtää kiville…
Vetävää tekstiä ja Sanna Saarijärvi sopii lukijaksi erinomaisesti.
3,5/5

Sophie Irwinin Seurapiirineidon opas onnenongintaan on selkeästi ottanut ideaa ah, niin trendaavasta Bridgerton-sarjasta ja taitaa sieltä rivien välistä kurkkia ahkerasti luetut Austenin Janenkin teokset.
Hauska lukea nykypäivänä 1800-luvun henkeen kirjoitettu romanttinen romaani. Erittäin lämpimät suositukset genren faneille.
3/5

Anders de la Motte ja Måns Nilsson: Kesäparatiisin murhat – Antiikkikauppiaan kuolema on toinen osa Kesäparatiisin murhat sarjaa. En ole itse lukenut ykkösosaa vielä, mutta tämä Antiikkikauppiaan kuolema osui luettavaksi reissun aikana ja olikin sinne oikein sopiva, koska ajelimme juurikin kirjan tapahtumapaikoilla etelä-Ruotsissa.
”Päähenkilö” komisario Peter Vinston on varsin Agatha Christiemäinen hahmo  ja muutenkin tarinan kehitys ja kerronta tuo mieleen Agatha Christien – eikä siis mitenkään negatiivisessa mielessä!
Cozy Crimeä parhaimmillaan ja äänikirjan lukijaa Tuukka Haapaniemeä kuuntelisi mielellään vaikka hän lukisi puhelinluetteloa.
3/5

Virve Sammalkorven Sinkkuleikki kertoo taas yhdestä kolmenkympin kriisin kourissa tempoilevasta itsekkäästä ämmästä, joka tuntuu syyttävän kaikkia muita elämänsä ja itsensä ongelmista paitsi itseään.
Semiviihdyttävää chick-littiä anyways, vaikka päähenkilö itsekäs ääliö onkin.
2,5/5

Henkilökohtaisesti heinäkuun helmi: Nina Wähä: Babetta.
Loistava kuvaus kahden kouluaikaisen ystävättären keskinäisestä suhteesta ja heidän välisestään valtapelistä.
Nykyhetkessä kolmekymppinen Katja työskentelee kahvilassa  ja Lou on maailmankuulu filmitähti (elokuva Babetta teki hänestä tähden jo 17-vuotiaana) – he ovat tunteneet toisensa lukiosta asti ja roolit ovat olleet aina selvät – Lou on pomo ja Katja tekee mitä Lou tahtoo. Kesäloman alkaessa Lou pyytää Katjaa tulemaan luokseen etelä-Ranskaan iäkkään ”poikaystävänsä” kartanoon ja tietysti Katja lähtee. Katjasta tämä nokkimisjärjestys on aina ollut ok ja oikein, Lou on tähti ja hän ”ei mitään” – vai onko Katja todellakin ollut sydämestään sitä mieltä?
Kirjan kerronta on vangitsevaa ja tunnelma välittyy hienosti  Katjan ajatusten ja muistojen kautta. Nykyhetken rinnalla kulkee elokuvan Babetta  juonikuvaus, mikä osaltaan lisää koko tarinan ”elokuvamaisuutta”.
Lopun directors cut-osuus kruunaa lukukokemuksen.
5/5

Kulttuuri Kirjat Suosittelen