Minusta on tosi viihdyttävää katsella Youtubesta videoita, joiden aikana suihkunraikkaat ihmiset lappaavat naamaansa sen seitsemän kerrosta pakkelia ja lopputuloksena esittelevät täysin alkuperäisestä tunnistamatonta itseään. Kommenttiboxit täyttyvät ihailevista kommenteista ja opetuslapsia sekä vastaavanlaisia uusia videotutorialeja sikiää tuhat uutta päivässä.

Kaupungilla vastaani kävelee samanlaisia pinnoitettuja yksilöitä päivittäin. Välillä tuntuu kuin kulkisi jossain scifi-leffassa ja kloonit olisivat vallanneet maailman. Jos kulkijoiden pituus ja/tai paino eivät poikkeaisi toisistaan, olisi kovin vaikea erottaa heitä toisistaan.

Ohikulkiessani minä ihmettelen, onko nukenkasvojen maalaamiseen syy siinä, että haluaa kuulua joukkoon, piiloutua massaan vai se, ettei kestä sitä paljasta itseään?
Eikö jokapäiväinen naamiaisleikki ole väsyttävää?
Milloin ja kenelle uskaltaa puhtaat ja paljaat kasvonsa paljastaa?

Mietin myös, eikö monikerroksinen meikki tunnu inhottavalle iholla? Ne muutamat kerrat, kun itse olen ollut meikattuna ”kaikkien taiteen sääntöjen mukaan”, on olo ollut lähinnä luonnoton ja olen miettinyt koko ajan, että älä vaan hiero silmiäsi ja varo huulipunaa!

Olenhan toki meikannut aina itsekin, mutta meikkauksen ideana on ollut korostaa jotain piirrettä kuten silmiä tai huulia. Lopputuloksesta on aina tunnistanut minut itseni, eikä meikin poispeseminen ole aiheuttanut tarvetta esitellä itseään uudestaan vastapuolelle.
No pakko kyllä myöntää, että vähän rankemman biletysyön jälkeen on vierestäherääjä kysynyt että mihin se katosi se kaunotar kenen kanssa menin sänkyyn?

Miksi nyt halutaan saada aikaiseksi aivan toinen ihminen meikin avulla?
Mie en tajua.