Minä rakastan synttärilahjojen, nimpparilahjojen, vuosipäivälahjojen, ihanmuutenvaanlahjojen, tervetuliaislahjojen, läksiäislahjojen, JOULULAHJOJEN – yleensäkin lahjojen antamista.
Nautin siitä kun mietin mitä vastaanottaja haluaisi ja poimin tarkkaan korvan taa kaikki kaihoisat maininnat ja ohimennen lausutut toiveet, mitä satun kuulemaan. Jos löydän jotain, minkä tiedän ystäviäni ja läheisiäni ilahduttavan, hankin tai teen sen antaakseni sen sopivan hetken tullen lahjaksi.
Paketointi on osaa lahjan antamisen iloa. Juuri oikeanlaisen lahjapaperin kääriminen paketin ympärille, lahjanarun valitseminen ja rusetin solmiminen, nauhanpäiden suorastaan hartaalla tarkkuudella suoritettu kihartaminen saa suuni hymyyn ja katsastan valmista pakettia joka kulmalta, tulihan siitä varmasti kaunis?
Ja minkä ilon itsekin saan siitä jos/kun lahjansaajan ilme kirkastuu ja selvästi nään lahjan olevan mieluinen!
Itsekin iloitsen saadessani lahjan, miksi häpeäisin sitä kieltää?
Ennen avaamista pyörittelen pakettia käsissäni varovasti puristellen, ravistan ja tunnustelen painoa, haistelenkin, vaikken enää mitään haistakaan. Ihailen pakettia silmilläni hetken ja vasta sitten näperään rusetin ja narun solmut auki, sakset on hätähousuja varten. Kiinitysteipit avaan varovasti ja rapistelen paperin siististi auki kurkatakseni mitä käärön sisältä löytyykään!
Se mitä paketista paljastuu on sivuseikka, jos se vain kertoo antajansa ajatuksenpoikasen lahjalleen uhranneen.
Yhtä paljon iloitsen lapsen piirroksesta, kuin puolison antamasta korusta, ystävältä saatu hillopurkki yhdessä kerätyistä mustikoista tuo muistojen lisäksi hymyn huulille ja veljeltä saatu, tahallisen kamala ”joku” saa nauramaan ääneen.
Tärkeää minulle niin lahjaa antaessa kuin vastaanottaessakin on se, että se tulee sydämestä.
Ei siksi että sellainen on tapana antaa tai että se tuntuu velvollisuudelta. Pakkolahjat ovat minulle kauhistus.
En halua jouluisin saada velvollisuuslahjaa naapurilta, jonka kanssa en ole ikinä tekemisissä enkä halua sitä samanlaista suklaarasiaa tai hyasinttia kiikuttaa hänellekään. En vaikka se olisi naapurustossa tapana.
Enkä halua väkisin kiireessä ABC:ltä ostettua suklaalevyä tai paikallislehden tilaajalahjatarralla varustettua hilavitkutinta itselleni tuparilahjaksi. Tuo vain itsesi, jos lahjan hankinta ei tunnu hyvälle tai siihen ei ole aikaa.
En myöskään lähde tädinserkunkaiman synttäreille ja vie markettipuskaa tai mitään muutakaan lahjaksi, koska en oikeasti tunne koko ihmistä enkä ole häntä ikinä tavannutkaan.
En ole ikinä ostanut lahjaa, jonka ostamisen olisin kokenut pakoksi tai ahdistavaksi saatikka stressaavaksi, enkä aio sitä taitoa opetellakaan.
Niinpä en juuri nyt, joulun aikaan, saata ymmärtää ihmisiä ympärilläni, jotka kaahottavat ympäriinsä miettien mitä hankkia päiväkotiin, kouluun, kerhoon, harrastuksiin, naapureille, koirakerholaisille, kissaryhmälle, sukkapiirille…ja että onhan varmasti oma juttu parempi kuin se kaverin hankkima.
Että kun X keksi antaa glögit kaikille, niin kyllähän meidän vähintään pitää hankkia piparkakkuhuvilat, kaksikerroksiset!
Kilpavarustelu on laajennut jo lastenjuhlista muuhunkin elämään!
Sillä sekunnilla kun asiasta tulee stressi ja ahdistus, on jo menty metsään ja syvälle. Lahjan antamisesta on tullut velvollisuus ja rasite. Eikä se ole minun mielestäni lahjan antamisen idea.
Itse olen nämä tuttava- ja oheisryhmät muistanut yksinkertaisesti sanoilla, kiittämällä lämpimästi kuluneesta vuodesta ja toivottamalla Iloista joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle!
Ei ainoatakaan turhaa tavaraa eikä epäsopivaa lahjaa kenenkään riesana, ainoastaan hyvä mieli ja aurinkoinen hymy.
Kokeilepa tänä vuonna?
