Äidin diagnoosista on reilu kaksi viikkoa ja nämä kaksi viikkoa ovat olleet diagnoosin saannin tuoman ensihelpotuksen jälkeen rankkoja, rasittavia, suruntäyteisiä ja kaoottisiakin.
Varsinainen Alzheimerlääke on suonut sivuvaikutuksiaan eikä koskaan ole tiennyt onko edessä hyvä vai helvetillinen päivä äidin ja meidän muidenkin elämässä. Ei ole paljon lohduttanut, että kaikki tämä kuulema ”kuuluu” lääkitystaipaleen alkuun ja lääkityksen ensi viikkojen aikana tilanne voi jopa pahentua ennen kuin (toivottavasti) se paranee.
Lääkelistasta on jäänyt puuttumaan oleellisia apuja, lääkkeet ovat menneet sekaisin, niitä on ollut/otettu liian vähän tai liikaa…

Tunneskaalalla itkua, kiukkua, toivottomuutta ja sitten taas toivonkipinää, parempi päivä, rakkautta ja hymyjä ja seuraavan nurkan takana taas itkua, kiukkua…pyörä pyörii uudestaan ja uudestaan.

Yritän lohduttaa itkevää äitiä, että kyllä tämä helpottaa edes hetkeksi kun saadaan asiat kuntoon ja äiti katsoo minua pelko ja kauhu silmissään ja sanoo en minä tule enää ikinä kuntoon.

Yritän lohduttaa isää, joka sulkeutuu omaan huoneeseensa taas yhden äidin raivopuuskan aikana:  ei tämä ole sinun vikasi!

Yritän lohduttaa tytärtä ja poikaa, jotka ovat käyneet moikkaamassa isovanhempia ja järkyttyneet sydänjuuriaan myöten kun vastassa on ollut kuolemaansa toivova ja epätoivonen mimmu. He kysyvät kuinka suhtautua, kuinka auttaa, mitä tehdä, miten tehdä! Enkä minä osaa auttaa, heitäkään.

Istun veljen luona useamman tunnin ja puhumme, puhumme ja puhumme.
Yritämme miettiä keinoja kuinka jakaisimme asioita ja vastuita niin ettei kumpikaan palaisi loppuun. Välillä itkettää, mutta välillä naurattaakin. Yhtä vuoristorataa on olla vanhempiemme lapsia nyt, onneksi meitä on kaksi ja tuemme toisiamme.
Vanhempia pitää ”kouluttaa” ottamaan yhteyttä ongelmatilanteissa myös veljeeni, heille minä olen se ensisijainen kohde tuli sitten eteen mitä hyvänsä ja tätä vastuuta on pakko saada jaettua tasaisemmin. Se tuntuu vain olevan joku ihmeellinen automaatioasennus heidän mielissään, että minä  tyttärenä olen se luottohenkilö ja veljestä puhuttaessa todetaan että
”eihän sitä nyt voi vaivata, kun sillä on töitä ja keikat ja…”.
Tähän on nyt taisteltava muutos, muuten sanoo minun pääni poks.

Pallopään paineita vähentämään on ensiapuna edessä pitkä viikonloppu ihan toisessa läänissä kaksin Turjakkeen kanssa ja viikonlopun aikana en vastaa edes puheluihin kotikotinumeroista niiden tullessa.
Isoveli hoitaa!

Kertokaas mulle Kuopion parhaat kirpparit!