Vuosi 2019 pelottaa

eyes-730750_1920.jpg

Tänään some on äärettömyyttään täynnä hehkutusta, toivotuksia ja tsemppaavia mietelauseita juuri alkaneelle vuodelle. Olen itsekin aina aikaisemmin ollut puhkeamaisillani uuden vuoden mahdollisuuksien kirjosta ja intopiukeana hivellyt tyhjiä kalenterin sivuja

Mitä kaikkea ihanaa näihin saankaan kirjata!

Tänä vuonna on toisin.
Minua pelottaa.

Viime vuoden tapahtumat ovat tuoneet käsinkosketeltavaksi sen asian, että kukaan meistä ei elä ikuisesti. Viime kesäkuuhun asti en oikeasti edes ajatellut, että niin minun, kuin Turjakkeenkin vanhemmat ovat pian 80-vuotiaita, vanhoja ihmisiä ja että mekin olemme jo päälle viisikymppisiä. 
Sekä omat vanhempani että anopintekele ovat kaikista pikkukrempoista huolimatta olleet ja eläneet kuin iättömät ikiliikkujat ja omat +50vuotta eivät ole tuntuneet yhtään miltään.
Sairastumiset ja kuolemat ja vammautumiset ovat koskettaneet omaa elämää vain osanoton ilmaisuina, kun  jollekulle muulle on tapahtunut jotain ikävää.

Mutta kesäkuun jälkeen kaikki nämä asiat ovat konkretisoituneet aivan eri tavalla. Isä onneksi selvisi aivoverenvuodostaan, on kotona vaikkei entisenlaisensä täysin olekaan, äidin aivokasvain oli ”paras mahdollinen laatuaan”, eikä vaadi lisätoimenpiteitään, anopintekeleen hälyttävät sokeri- ja verenpainearvot asettuivat aloilleen elämäntapamuutoksella ja oikealla lääkityksellä…

Silti kesäkuu osoitti sen, että rakkaat ihmiset ovat yhä enemmän ja enemmän avun tarpeessa lähivuosina.  Se osoitti sen, että kukaan ei todellakaan elä ikuisesti ja jossain vaiheessa (pian?) on luopumisen aika.

Se pisti sydämeeni itämään kysymyksen Oliko tämä viimeinen kerta…
Olivatko nämä synttärit viimeinen kerta kun kaikki olemme yhdessä kahvipöydässä?
Onko tämä viimeinen isänpäivä kun minulla on isä?
Onko tämä viimeinen joulu yhdessä?

Se pisti miettimään
Kauanko isä ja äiti pärjäävät keskenään?
Kauanko anoppi pärjää yksinään?
Entä jos minulle tai Turjakkeelle tapahtuu jotain?
Entä jos isä/äiti/anopintekele kuolee vuonna 2019?
Entä jos minä kuolen?
Entä jos Turjake kuolee?

Minä olen oppinut pelkäämään menetystä.

Haluaisin nauttia tyhjän kalenterin mahdollisuuksista, iloita kaikesta siitä mitä en edes tiedä kokevani tänä vuonna, odottaa tuntematonta innostuneena.
Mutta minä vain pelkään.

 

 

Kommentit (6)
  1. Minäkin pelkään. Luulen, että suurin osa pelkää, viimeistään sitten, kun luopuminen ja menetys ovat joko totta tai ilmaantuvat liian lähelle. 

    Olen opetellut elämään pelkojeni kanssa ja suistan ne välillä kellariin. Pelkoja pienentää kun katsoo niitä kohden. Kuvittelee kaikkein pahimman ja vaikka itkee menetyksen valmiiksi. Väittää pelolle vastaan ja uhittelee. 

    Toisaalta pelko on merkki tunteista, välittämisestä ja rakkaudesta. Pelko osoittaa meille kaikkein tärkeimmät asia, ne joilla on oikeasti väliä. 

    Pelkää vain, mutta älä lakkaa elämästä. Pelkää vain, mutta älä lakkaa tuntemasta muitakin tunteita ja älä missään tapauksessa lakkaa rakastamasta. 

  2. Kirjoitit kovin kauniisti, kiitos.

    Ehkä nämä tunteet aiheuttaa tämä pysähtyneisyys nyt välipäivinä/vuodenvaihteessa – kun päivät alkavat asettua taas arjen rytmiinsä uskon pelkojen painuvan enemmän taka-alalle ja hyvien, iloisten asioiden ainakin suurimmaksi aikaa peittävän ne unohduksen untuvan alle.

    Surun kohtaaminen toisessa ja itsessä on monimutkainen ja vaikeakin asia, jos lähes koko ikänsä on saanut elää ilman maatajärisyttäviä vastoinkäymisiä. Luopumisen todellisuuden kanssa on vain elettävä ja todellakin yritettävä iloita ja nauttia hetkistä, mitä tässä ja nyt saa kokea.

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *