Aikuisuudesta

Välillä tuntuu, että sellaiset asiat, jotka monet muut näkevät aikuisuutena, eivät tunnu ollenkaan omalla kohdalla tavoiteltavilta asioilta. Perhe, omakotitalo, sijoitusasunnot, urakehitys, remontit, ruuhkavuodet. Nuo eivät oikein kuulu sanavarastooni. Tuntuu myös, että oletettuun aikuisuuteen liittyy paljon sellaista materialisitista tavaroiden ja omaisuuden haalimista, kosmetiikan kanssa läträämistä, ulkonäön rupsahtamisesta murehtimista, matkustelua luksusmajoituksissa ja kaukomailla ja joidenkin tv-sarjojen seuraamista, jotka mua eivät kiinnosta ollenkaan. (Toisaalta, ehkä tuo ulkonäön murehtiminen kuuluukin enemmän nuoruuteen? Monet voivat olla jo nuorena ulkoisesti hyvinkin menestyneitä, mutta sitten ovatkin sisäisesti vielä aika epävarmoja ja murehtivat sellaisia asioita, joista keski-ikäinen ei enää jaksa välittää.)

En ajattele, että perheen kanssa ruuhkavuosia elävät uraputkessa olevat olisivat ihmisenä jotenkin täysin epäkiinnostavia tai perustavaa laatua erilaisia kuin itse olen. (Ruuhkavuosia on toki myös vaikea välttää, jos on valinnut sellaisen alan, jossa on oltava samaan aikaan kymmenessä eri projektissa ja työt menevät limittäin ja päällekäin. Tahaton kiire ei ole useinkaan oma valinta.) Mutta siis, olen vihdoin alkanut ymmärtää, että minusta ei luultavasti koskaan tule ruuhkavuosia elävää, sijoitusasuntoja remppaavaa perheenäitiä, eikä minusta tarvitsekaan tulla. Ennemminkin minusta saattaa tulla metsämökissä asusteleva, perunaa viljelevä filosofimummeli ja se on ihan ok. Vaikea ennustaa, enkä haluakaan sitä tehdä!

Olen viimeaikoina tutustunut erääseen ihmiseen, joka elää kuukausitolkulla residenssissä metsän ja luonnon keskellä tehden omaa kuvataidettaan, eikä koskaan valita, että olisi yksinäinen tai kaipaisi ympärilleen jotakin hulinaa, omaisuutta tai laajaa ystäväpiiriä. Tottakai olen tiennyt aiemminkin, että onni merkitsee eri ihmisille eri asioita, mutta viimeaikoina on tuntunut, että oma onni on ollut vähän hakusessa juuri sen vuoksi, että olen ajatellut, että oma tapani elää olisi jotenkin väärä. Että olisi jotenkin väärin elää hyvin pienellä summalla rahaa ja hautautua tekemään omia esityksiä kivojen ihmisten kanssa tyhjiin saleihin. Tottakai elämässäni oli aiemmin (ennen sairastumista ja koronaa) muutakin: ihmisiä, opiskelua, töitäkin, bileitä, ulkona syömistä, harrastuksia… ja niitä asioita toki kaipaan. Ennen koronaa sain aina työpaikan halutessani aika vaivattomasti ja ihmisiä pystyi tapaamaan harrrastuksissa ja opintojen kautta, vaikkei ystäväpiiri olekaan kovin laaja.

Osaltaan ehkä tämä blogin kirjoittaminen on lisännyt ulkopuolisuuden tunnetta. Tai ehkä toisaalta blogin pitäminen on minulla aktiivista aina juuri silloin, kun olen vähän yksinäinen ja minulla on ollut aikaa kirjoitella tänne. Jostain syystä tuntuu vähän, että olen alkanut katsoa itseäni alaspäin kirjoituksissani, olen pienentänyt itseni. Ulkopuolisuuden tunne johtuu ehkä myös siitä, että en ole sellainen  ”keskivertobloggaaja”, jolla on paljon kavereita, sosiaalista elämää, perhe tai ainakin pieni lapsi, materiaalisia huolia (mitähän ostaisin seuraavaksi/mitä olen ostanut tässä kuussa, mitähän remontoisin seuraavaksi, mitä kosmetiikkaa käytän, miten meikkaan, mitä vaatteita ostan lapselleni jne). En väheksy näitä blogeja, jokainen kirjoittaa itseään lähellä olevista asioista, mutta tuntuu, että juuri niiden blogien lukijamäärät ovat suurimpia. Tästä taas teen sen päätelmän, että tuo on se ”normaalein tapa elää”, että juuri nuo asiat ihmisiä kiinnostavat ja että itse en tuohon joukkoon kuulu, koska itseäni taas nuo asiat eivät oikeastaan kiinnosta ollenkaan. Olenkin harkinnut nyt blogin lopettamista kokonaan. 

Tokihan tälläkin alustalla on kaikenlaisia kirjoituksia ja tyyppejä ja välillä on ihan kiehtovaakin lukea jonkun supersosiaalisen ja taloudellisesti hyvin toimeentulevan perheihmisen blogia ja ajatella, että aa, noinkin voi elämäänsä elää. Enkä myöskään tarkoita, että omat lätinäni olisivat aina ihan super-kiinnostavia ja syvällisiä.

No, mitä aikuisuus minulle sitten on? Joskus tuntuu, että omat aikuisuuden kriteerit ovat melko tiukat ja tuntuu, etten ole täysin itse saavuttanut niitä. Toisaalta ajattelen, että olen kyllä paljon aikuisempi kuin olin kymmenen vuotta sitten, hyvässä mielessä. En halua verrata itseäni muihin, vaikka ihailenkin monia ihmisiä. Pääasiassa on kuitenkin rakentavampaa verrata itseään nuorempaan itseensä ja huomata edistys.

Itselleni aikuisuus on ehkäpä sitä, että tulee pääosin toimeen itsensä ja muiden ihmisten kanssa ja osaa nähdä asioita myös toisen näkökulmasta. Liika provosoituminen, dramaattisuus,itsekeskeisyys ja epäempaattisuus katsotaan ehkä pääosin lapselliseen käyttäytymiseen kuuluvaksi. Aikuisuus on myös sitä, että ottaa vastuun omista valinnoistaan, teoistaan ja onnellisuudestaan. Tämä tarkoittaa sitä, että tekee itselleen tärkeitä asioita, vaikka pelottaa. Ei jää häpeän eikä neuroosiensa uhriksi, eikä vetäydy pelkojen vuoksi itselle hankalista tilanteista ja asioista, siitä huolimatta, että kokee ne itselleen tärkeiksi.

Toki aikuisuuteen voi kuulua myös sitä, että ottaa vastuun muistakin ihmisistä, eläimistä, luonnosta, ympäristöstään, läheisistään ja ettei ainakaan polje jalkoihinsa muita. Itselleni aikuisuus on myös ehkä sitä, että vaikken halua omia lapsia, haluan ottaa vastuuta esimerkiksi siitä, että huolehdin vanhemmistani ja myös osaltani vieraiden vanhusten yksinäisyyden vähentämisestä. Joskus se, että esimerkiksi tervehtii hymyillen yksin kävelevää vanhusta kadulla ja tarjoaa apua ostosten teossa, voi olla pieni merkki aikuisuudesta. Välillä mietin, miksi tekisin maailmaan lapsia, kun maailmassa on jo muutenkin niin paljon väkeä, jotka kaipaavat ystävää ja huolenpitoa? No, toki nämä eivät sulje täysin toisiaan pois, mutta kyllähän juuri niistä omista lapsista huolehtiminen vie aikaa, resursseja ja energiaa kaikelta muulta.

Vuosi vuodelta aikuisuus on minulle myös yhä enemmän sitä, että tekisin jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Tämä ei tarkoita politiikkaan mukaan lähtemistä, mutta esimerkiksi kuluttamisen minimointia, yksinäisistä huolehtimista, vapaaehtoistyötä, ammatin valitsemista niin, ettei se ole pelkästään itsekästä jne. Olen myös kiinnostunut jatkossa kirjoittamaan vähän pohtivampia, syvällisempiä ja vähemmän itsekeskeisiä kirjoituksia. Aikuinen ihminen ei kuormita ympäristöä valinnoillaan, eikä kannusta muitakaan kerskakuluttamiseen. Aikuinen ihminen ei trollaa ja pura omaa pahaa oloaan muihin livenä eikä netissä. Aikuinen ihminen kantaa vastuun teoistaan ja jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, tekee elämälleen jotakin. Aikuinen ihminen ei ryve jatkuvassa itsesäälissä, vaan ryhdistäytyy ja jatkaa eteenpäin. Aikuinen ihminen osaa sietää pettymyksiä ja haastaa itseään, mennä epämukaviin tilanteisiin. Aikuinen ihminen sietää tunteitaan ja osaa käsitellä niitä rakentavasti. 

Kuten huomaatte, kriteerejä aikuisuudelle on mielestäni paljon ja ne ovat toki aika tiukkoja. Siksi koenkin välillä kriisiä siitä, että en kertakaikkiaan ole tarpeeksi aikuinen, koska olen välillä aika tunteella elävä, itsekeskeinen ja vähän impulsiivinenkin. Koen myös, että olen hyvin monessa asiassa liian kokematon, epäpätevä ja osaamaton. Toisaalta kuten sanottu, kymmenessä vuodessa on tapahtunut suurta edistystä tämän suhteen. Se, mitä en katso aikuisuuteen kuuluvaksi ovat ulkoiset asiat. Köyhä, vuokrakämpässä asuva sinkkuopiskelija voi olla sisäisesti hyvinkin aikuinen, onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ja omistusasunnossa asuva tyylikäs ja timmi perheenäiti voi olla hyvinkin onneton ja tasapainoton ihminen.

Mutta en nyt myöskään tarkoita sitä, etteikö välillä aikuinenkin voisi olla elämäänsä tyytymätön, epätasapainoinen ja mieleltään heilahteleva. Myös mielisairauksien ja mielen epätäydellisyyksien kanssa voi oppia elämään hyvää elämää ja kokea itsensä kokonaiseksi. Aikuisuus ei tarkoita kovuutta, täydellisyyttä, jatkuvaa menestymistä, jatkuvaa suorittamista tai ulkoista pärjäävyyttä. Sen sijaan se tarkoittaa jonkinlaista henkistä joustavuutta, kypsyyttä, sopeutuvuutta ja empatiakykyä. Itse koen tärkeäksi tavoitteeksi itselleni sen, että olisin pääosin tyytyväinen elämääni, valintoihini ja arkeeni. Että menisin henkisesti eteenpäin elämässäni, en polttelisi siltoja takanani ja kokisin sisäisesti sellaista pärjäämisen tunnetta, että selviydyn, osaan ja hallitsen itseni vaikeammissakin tilanteissa. Että elän sellaista elämää, jota haluankin elää ja voin seistä valintojeni takana. Että arki rullaa eteenpäin ilman jatkuvaa tyytymättömyyttä omista valinnoista ja että levittäisin pääosin hyvää ilmapiiriä ympärilleni. Sitä kautta tulee tyytyväisyyden tunne ja ajoittainen onnellisuuskin. Sitä aikuisuus minulle on. Siihen ei liity mitään tiettyjä ulkoisia seikkoja, vaan tunne siitä, että pärjää, osaa ja kelpaa, ainakin itselleen.

Kommentit (6)
  1. Olipas inspiroiva kirjoitus! Otin monta kuvakaappausta, että voin palata sun ajatuksiin vielä uudemmankin kerran.

    Kiitos tästä! 🙂 Tää piristi mun aamua tosi paljon.

    1. Heh, mahtavaa! Kiva kuulla! 🙂

  2. Just sunlaisia bloggaajia tarvitaan! Itse ajattelen, että kypsyyttä on nimenomaan se, ettei ripustaudu materialistisiin tai ulkoapäin asetettuihin tavoitteisiin vaan tekee just sitä mikä itselle tuntuu oikealta. Uskon, että kaikki kamppailee enemmän tai vähemmän keskeneräisyyden kanssa, sen tunteen voi vaan hiljentää esim. just keskittämällä energiansa materian tai statusten tavoitteluun. Ja vaikka ite oonkin ns. ruuhkavuosissa perinteisellä tavalla, samaistun vahvasti kaikkeen mitä kirjoitat!

    1. Kyllä,fiksu pointti! Kukin kamppailee keskeneräisyyksiensä kanssa omalla tavallaan ja itselläkin on tämän suhteen vielä paljon opittavaa. Ja pinnallisuudet ja turhamaisuudet ovat toki elämässä välillä ihan tervetulleita ja niillä on oma paikkansa elämässä (meikit, muoti, viihde yms), jos niiden myötä/kautta ei kerskakuluteta hulluna ja tuhota ympäristöä tai poljeta muita.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *