Miksi näyttelijän pitää osata puolivoltti?

Oon miettinyt tässä viimepäivinä paljon sitä, mistä juontaa juurensa tuo atleettisuuden ja kyvykkyyden ihannointi länsimaisessa näytteljäntyön opetuksessa. Opetan itse tällä hetkellä näyttelijäntyön perusteita ja paljon tulee pohdittua sitä, mitä ne perusteet sitten oikein ovatkaan.

Olen itsekin kasvanut tiukasti sellaisessa fyysisen teatterin ja akrobaattisen nykytanssin maailmassa, jossa ”neutraali ilmaisu” on ihanne ja näyttelijän/tanssijan pitää, jos ei nyt pystyä tekemään puolivolttia, niin vähintäänkin pysyä paikallaan heilumatta ja tärisemättä ja ”mahdollisimman neutraalisti” kokonaisen kohtauksen, ehkä jopa esityksen ajan. Neutraali kävely ja juokseminen on se, mistä nykytanssitunneilla aina aloitetaan. Neutraalia ilmaisua opetellaan myös naamioteatterikursseilla.

Meillä opiskeltiin teatterikoulussa todella paljon kaikkea fyysistä. Akrobatiaa, tanssia, fyysistä improvisaatiota, naamioteatteria, kamppailulajeja ja välillä käytiin ihan jopa vain juoksulenkeillä tai sauvakävelyillä. Sen sijaan roolihahmon tunteiden työstämiseen ei paneuduttu juurikaan neljän vuoden aikana. Jännittämisestä taisi olla yksi luento. Rentoutumista toki opeteltiin ja somaattisia harjoitteitakin teimme. Toki ajatuksen välittämisestä ja mielikuvista puhuttiin ja aistimisharjoitteitakin tehtiin. Kontaktiharjoitteet olivat pääosin ns. kontakti-improa, eli liikettä.

Minulla on sellainen käsitys, että Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjalla on samoin. Kontaktiin ja tunteisiin kiinnitetään melko vähän huomiota, sen sijaan koulutus on hyvin fyysistä ja tekniikkaan painottuvaa. Tai näin ainakin on aiemmin ollut, ehkä tilanne on muuttunut viime vuosina. Olen yhden kerran hakenut TeaKiin (ruotsinkieliseen kaksivuotiseen näyttelijäntyön maisteriohjelmaan kandipohjalta) ja pääsykokeissa lähinnä hypittiin, tanssittiin, improttiin samaan aikaan kun hypittiin, ryömittiin lattialla ja päästeltiin ääniä sekä räpättiin. Vastanäyttelijöihin en saanut mitään katsekontaktia koko pääsykokeiden aikana, toki tauoilla  mutta se on eri asia. Yhdessä harjoitteessa yritin saada kontaktia vastanäyttelijään, mutta hän oli täysin keskittynyt omaan suoritukseensa, eikä noteerannut minua ollenkaan. Hän pääsi jatkoon, minä en. Kokeista jäi sellainen käsitys, että huonokuntoisena kouluun olisi aivan turha hakea, niin loputtoman fyysiset ne olivat. Koulu on nuorille, terveille ja kyvykkäille. Tanssitaustalla koe toki minulta sujui kohtalaisesti, mutta olin tuolloin jo sairastunut, joten hyppiminen todellakin vei voimat moneksi viikoksi ja kunto romahtikin sitten täysin. (Syy siihen, etten päässyt tuolloin sisään oli toki varmastikin surkea ruotsinkielentaitoni, se että räppäsin kuulema surkeasti 😀 ja se, että jännitin näyttelemistä liikaa pitkän tauon jlk tai että olin liian vanha. Fyysisyys kuitenkin pisti ensimmäisen kerran silmään; miksi sitä oli niin paljon?)

Ensimmäisen kerran sain vastauksia tunnetyöskentelyyn  sekä kontaktiin vastanäyttelijän kanssa vasta kun opiskelin Meisnertekniikkaa ja kameranäyttelemistä eräässä yksityisessä koulussa. Toki amk-opinnoissanikin oli paljon hyödyllistä. Erään tanssin maailmasta ammentavan tekniikan sekä hahmometodin kautta sain paljon työkaluja sekä näyttelemiseeni että ohjaamiseeni. Hahmometodi taisikin aikoinaan olla ainoa tekniikka, jossa sivuttiin myös tunteita ja kontaktia sekä itseen että vastanäyttelijään. Hahmometodissa onkin hyvin paljon samaa kuin Meisnertekniikassa, joskin tunnetyöskentely eroaa niissä toisistaan: Meisnerissa opetellaan tunteiden esille houkuttelemista ja hahmometodissa tunteet vain havaitaan ja hyväksytään ihan sellaisenaan.

Olen myös aika hyvin perillä siitä, mitä Suomen kansanopistojen näyttelijäntyön peruslinjoilla opetetaan. Lähes kaikissa niissä opetetaan akrobatiaa, tanssia ja taistelulajeja. Suuri osa kansanopistojen opetuksesta on hyvin fyysistä. Miksi? Entä jos et pysty osallistumaan akrobatiaopetukseen jonkun vamman tai sairauden vuoksi? Etkö sitten voi tulla ollenkaan ammattinäyttelijäksi? Miksi fyysinen kyvykkyys on niin tärkeää, jopa itsestäänselvyys ammattinäyttelijälle? Vai onko se? Voisivatko asiat olla toisinkin? Voisiko asiaan tulla muutos?

Oma teoriani on, että ihanne fyysiseen akrobaattisuuteen ja atleettisuuteen tulee osittain tuolta Neuvostoliiton ajoilta, Meierholdin kehittämästä biomekaniikasta. Biomekaniikka, samoin kuin Stanislavskin psykofyysinen realismi ovat  syntyneet  vastalauseena ns. puhuville päille, koketeeraamiselle, mahtipontiselle teeskentelylle, koreilulle ja tekstilähtöiselle teatterille, jossa vain puhutaan hienostuneesti, kliseisesti ja maneerisesti eikä toimita luonnollisesti ja orgaanisesti sekä toisaalta yltiöpäiselle naturalismille, jossa kaikki pyritään näyttämään juuri sellaisena kuin se on (mitä ainakaan Meierhold ei katsonut taiteeksi vaan kaaokseksi). Meierhold ammensi biomekaniikkaansa oppia paljon sirkuksesta ja akrobaateilta. Näyttelijän piti pystyä samanlaiseen orgaaniseen liikehdintään kuin akrobaatit. Stanislavskikaan ei perustanut naturalismista vaan vannoi realismin nimeen, jossa näyttelijän mieli ja ruumis ovat yhtä ja turha on karsittava pois.

Yksi arvostettu fyysisyyyden ja neutraaliuuden nimeen vannonut teatterin tekijä  on ollut J. Grotowski, jota Suomessa edelleen luetaan ja johon edelleen viitataan paljon. Olen itsekin vannonut nuorempana Grotowskin ja via negativan ja ”köyhän teatterin” nimeen. Via negativa tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä että ensin näyttelijän tulee tulla tietoiseksi kaikista turhista maneereistaan ja eleistään, jolloin nämä voidaan pikkuhiljaa karsia pois. Maneerit estävät puhtaan ilmaisun. Myös kliseinen ilmaisu on pannassa, ja idea olisi päästä kliseiden alle, syvälle ihmiseen itseen, mikä mahdollistuu vain täydellisen mielen ja ruumiin välisen yhteyden kautta. Ilman fyysistä harjoittelua tätä saumatonta yhteyttä ei synny.  Kaikki turha on karsittava ilmaisusta pois, että syvin viesti pääsee välittymään. Tämä on sinällään hieno ja ymmärrettävä ajatus: Mitään ei pyritä lisäämään vaan karsitaan turha ja kaivetaan ihmisen sisin esille.

Mutta tästä ei ole kovin pitkä matka neutraaliuden tyranniaan. Kuka lopulta määrittelee neutraaliuden? Mitä esimerkiksi on ”neutraali maskulinisuus” tai ”neutraali ihmisyys”? Onko se heteroutta, cis-sukupuolisuutta, hoikkuutta, atleettisuutta, vammattomuutta, kyvykkyyttä? Jos ilmaisulta on tarkoitus poistaa kaiki esteet, niin mitä, jos kehossasi onkin sellaisia esteitä, joita ei voi poistaa ja jotka eivät mahdollista ohjaajan tai opettajan vaatimaa ”neutraaliuutta”? Etkö sitten enää voikaan toimia ammattikentällä tai edes päästä kouluun sisään? Tai ovatko ns. naiselliset eleet miesoletetulla ei-neutraaleja ja naisoletetulla neutraaleja ja päin vastoin? Pitkään ns. naisellisuus on ollut ei-neutraalia ja maskuliinisuus neutraalia, johon pyrkiä, tietenkin niin, että (cis)miehet sitten esittävät niitä pääärooleja ja naiset sitä kommenttia ja reaktiota tuohon miehen esittämään päärooliin. Myöskään jos olet miesoletettu, jolla on ”naisellisia” eleitä, et voi saada pääroolia ilman, että karsit ensin nuo ”ei neutraalit maneerit” pois ilmaisustasi.

Ammattiteattereissa sairaita ja vammautuneita ihmisiä näyttelevät hyvin kyvykkäät ja urheilulliset ihmiset. Ajatelin itsekin aiemmin, kun vuonna 2017 näyttelin parkinsonintaudin tapaista sairautta sairastavaa hahmoa (Pinterin Vähän niin kuin Alaskassa), että en voisi mitenkään näytellä tätä, jos mulla ei olisi niin pitkää tanssitaustaa ja kykyä ohjaajan vaatimiin ja osittain itse itselleni asettamiin fyysisiin vaatimuksiin. Paradoksaalista on, että sitten kaksi vuotta myöhemmin sairastuin itse aivo- ja hermotulehdukseen ja menetin liikuntakykyni. Ja mielessäni on ollut, että en pystyisi mitenkään enää näyttelemään tuota roolia.

Mitä helvettiä. Miksi en? Mistä nämä normit ja säännöt oikein tulevat? Onko näyttelijinätyön ydin siis fyysinen kyvykkyys, niinkuin usein koulujen opetusohjelmassa ja ammattilavoilla tuntuu olevan? Esteetön ja vapaa ilmaisu, keho, joka on valmis lähes kaikkeen? Mielestäni ei. Eikö ole aika kieroutunutta, että vain fyysisesti mahdollisimman kyvykäs ihminen saa esittää hyvin sairasta ihmistä?

Tämä on aihe, johon olen perehtynyt aika vähän, mutta tiedän, että aiheesta on valmistumassa lähivuosina väitöskirja. Tiedän myös, että aihetta tutkitaan queer-teorian ja crip-teorian käsitteiden alla. Tämä on aihe, johon todella haluaisin perehtyä lisää. Vamma tai sairaus ei voi ja saa olla este ammattilaisuudelle. Ammattilaisuus ei ole pelkästään kyvykäs keho, se on paljon paljon muutakin ja ammattilainen voi olla myös ilman tuota ”neutraaliuteen” pystyvää, nuorta, hoikkaa, valkoista ja vammatonta cis-kehoa.

Pitkään on ollut niin, että ne, jotka pystyvät tuhon neutraaliuden ihanteeseen, pääsevät esille. Ne, jotka ovat mahdollisesti sairaita tai vammautuneita, voivat päästä esille, jos kuitenkin kykenevät peittämään ”heikkoutensa”. Tällä on paljonkin vaikutusta siihen, miten ne, jotka eivät vammojaan pysty piilottamaan, kokevat omat mahdollisuutensa päästä tekemään esitystaidetta. Heidän/meidän tarinat jäävät kertomatta.

Haluan itse näyttelijäntyön opettajana sekä esiintyvänä taiteilijana vaikuttaa jatkossa tähän kyvykkyyden ja neutraaliuuden tyranniaan. Että näkisimme ammattilavoilla erilaisia tarinoita, erilaisia kehoja ja kuulisimme erilaisia ääniä. En tarkoita, etteikö terve ihminen saisi näytellä sairasta ihmistä, hetero homoa tai mies naista; toinen ääripää olisi se, ettei kukaan saisi näytellä enää muuta kuin itseään. (Kauhuskenaario olisi se, että vain psykopaatti saisi näytellä psykopaattia, natsi natsia ja koronaan sairastunut koronaan sairastunutta). Enkä tarkoita, etteikö tanssista, akrobatiasta, sirkuksesta ja hyppelystä saisi nauttia silloin, kun se on itselle (vielä) mahdollista, mutta mielestäni on älytöntä se, että jos et ole potentiaalisesti valmis puolivolttiin tai hyppimään puolta tuntia kattoon asti hengästymättä, et voi edes päästä opiskelemaan alaa.

Itse osasin puolivoltin, päälläseisonnan, käsilläseisonnan, kärrynpyörän  ja sillan vielä kuusi vuotta sitten. Miksi, sitä en tiedä. Kovasti niitä teatterikouluissa treenattiin. Näyttelijäntyö on kuitenkin ihan muuta kuin puolivoltti. Olisiko Suomessakin jo aika päästä eroon noista Neuvostoajan ihanteista? Ajatuksia voi välittää muillakin tavoin kuin kärrynpyörillä.

puheenaiheet teatteri
Kommentit (4)
  1. Upea kirjoitus. Herättää syvällisiin pohdintoihin taiteesta ja siitä, kuka sitä saa tehdä. Kiitos!❤️

    1. Kiva kuulla, että herätti ajatuksia! ☺️ Pohdinnat jatkuu täälläkin.

  2. Hyvä teksti tärkeästä aiheesta, kiitos.

    1. Kiitos kun luit! ☺️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *