Miltä tuntuu olla 40?

Olen havahtunut viimeisen puolen vuoden aikana siihen, että multa ei enää siideriä lähikaupasta ostaessa kysytä papereita. Muutenkin olen monella tavalla keskellä jotain. Keskellä kriisiä, oivaltamista ja lopulta toivottavasti jonkinlaista hyväksymistä.

Miltä tämä siis tuntuu. Olla keski-ikäinen.

  • Olen tähän asti jokseenkin ajelehtinut ja haahuillut elämäni, tehnyt toki sitä sun tätä, tärkeitäkin juttuja sekä suorittanut kaksi  korkeakoulututkintoa. Olen kuitenkin lykännyt unelmiani hamaan tulevaisuuteen, uskaltamatta tarttua niihin tosissaan. Kun olin 27-vuotias, kaikki ovet olivat avoinna ja asioita tarjoitui eteen kuin kultatarjottimella. En kuitenkaan kokenut olevani valmis ja toisaalta ajattelin olevani liian vanha!  Seuraa tiedotus: Kukaan ei ole koskaan valmis. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä keskeneräisemmäksi ja vajaavaisemmaksi tunnen itseni. Toisaalta olen nyt valmiimpi kuin koskaan. Jos jotain vielä haluan tehdä urani eteen, sen on pakko tapahtua nyt. En suostu ajattelemaan, että 40-vuotias nainen olisi jo täysin kehäraakki. En halua uskoa sitä. Monilla on ruuhkavuodet jo takana tässä iässä, minulla niitä ei koskaan varsinaisesti tullutkaan, koska en tiedä, olisinko niistä edes hengissä selvinnyt. Siksi olen pitänyt itseni mahdollisimman kaukana kaikista oravanpyöristä tai hypännyt ajoissa pois.  Valintoja, valintoja. Toki voihan olla, että ruuhkavuodet ovat minulla vielä edessäpäin. Täytyy valmistautua henkisesti siihen.
Tältä näytin tänään
  • Kroppa ei enää meinaa jaksaaa. Palautuminen kestää monta päivää ja kroppaa kohtaan pitää olla paljon armollisempi kuin ennen. Kokopäivätyö ja ankara tanssitreenaaminen ei kertakaikkiaan enää onnistu, sillä palautumiselle on jätettävä rutkasti aikaa. On valittava jompi kumpi. Olen huomannut haurastumista, mummoutumista ja heikkouden tunnetta, jota en vielä viisi vuotta sitten tuntenut. 34-vuotiaana pystyin treenaamaan parikymppisten kanssa vielä ihan samaan tahtiin ja palauduin nukkumalla. Nyt se ei meinaa enää onnistua. Nukkuminen ei riitä, tarvitaan useita välipäiviä treenistä, työstä ja ihmisistä. Toisaalta mummoutumisessa on jotain ihanan rentouttavaa.
  • Ulkonäköni on omissa silmissä muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana paljon. Lähinnä siis kasvot. Vielä 35-vuotiaana minua pidettiin parikymppisenä ja kun nyt katson vaikkapa tanssiesitysvideoita itsestäni 34-vuotiaana, sulaudun aivan hyvin 20-25 -vuotiaiden joukkoon. En ajatellut sen olevan mitenkään erityisen mahtava ja ihana asia, niin vain oli. Tällä hetkellä, vaikka kroppa olisi nuorekas, kasvoni ovat jotenkin erilaiset. Toki kilojakin on tullut ja muuttaahan sekin kasvojen piirteitä. Valokuvista sen huomaa, en ole enää nuori. Silmät ovat pienentyneet ja haalistuneet. Kauneus on kadonnut. Omaa kauneuskäsitystä on nyt muutettava. On alettava olemaan armollisempi itseään kohtaan. Ulkonäkö ei voi enää määrittää minua, koska en enää täytä niitä kauneuskriteereitä, joita täytin vielä 35-vuotiaana. Haluaisin oikeastaan unohtaa koko ulkonäön ja olla ihan täysin välittämättä siitä! Harmi, että olen valinnut sellaisen alan, jossa ulkonäöllä ja varsinkin iällä on kohtuuttoman suuri merkitys verrattuna siihen, mitä osaa tai mitä on kokenut, varsinkin, jos sille itse antaa liikaa tilaa. On opittava katsomaan oman ulkonäön taakse ja nähtävä muita hyviä asioita itsessä. On myös aika keskittyä olennaiseen ja unohtaa pinta. Haluan uskoa, että minulla on sellaista hiljaista tietoa, jota vielä 20-30 -vuotiaalla ei ole ja että siitä on etua työelämässä.

  • Havahtuminen siihen, että aika todellakin loppuu joskus. Minäkään en pysy nuorena ikuisesti, vaikka se tuntui siltä vielä jopa 35-vuotiaana! Mitä tämä havahtuminen sitten kenelläkin tuo tullessaan, riippuu eletystä elämästä. Minulla havahtuminen liittyy nimenomaan työasioihin ja etenemiseen niissä. Toki lapsiasiakin välillä mietityttää, mutta se juna taisi  mennä jo, ja sen osalta tein jonkinlaisen päätöksen jo kolmikymppisenä.
  • Lempeys itseä kohtaan on tullut väistämättä ankaruuden tilalle, koska kroppaa ei enää voi rääkätä, kauneus rapistuu ja mielikin tarvitsee paljon hiljaisuutta ja omaa tilaa. Minusta ei ehkä ikinä tullut menestynyttä uraohjusta, rikasta, eikä perheenäitiäkään, mutta toivon, että voisin 50-60 -vuotiaana silti sanoa, että olen elänyt suht. oman näköistä elämää ja voin olla tyytyväinen valintoihini. Tämän lempeyden mukana on tullut pikkuhiljaa myös itsearvostus. Välillä pitkään kadoksissa ollut itsetunto on kasvanut, kun tajuaa, että on aivan turha tuhlata vuosikausia itsensä moittimiseen ja kiusaamiseen. Toki se ei ole itsestään tullut, vaan on vaatinut ihan tietoista ajatustyötä. Olen pitkällä siitä, mitä olin 30-vuotiaana. Toisaalta monet asiat eivät ole muuttuneet miksikään. Sellaisia ovat esimerkiksi inspiraatio, innostuminen, unelmointi ja jonkinlainen mukavuudenhaluisuus. Olen aina tarvinnut paljon omaa aikaa ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän siedän kovia ääniä, hälyä, ihmismassoja ja hektisyyttä.
  • On toki paljon muitakin asioita, muun muassa omien vanhempien vanheneminen, läheisten sairastuminen ja omatkin sairaudet, mutta niistä ehkä sitten joskus joku toinen kerta. Suoraan sanottuna: Ei tämä helppoa ole ja siksi moni varmaan sinne työkiireisiin hautautuukin, ei ehdi turhaa miettiä ja vatvoa. Monilla on myös lapset, joihin voi keskittyä ja oma vanheneminen ja murheet unohtuvat siinä. Hyvä asia tässä iässä on ainakin se tunne, että on selvinnyt aika monesta jutusta, ja se tuo turvallisuuden tuntua ja sellaisen olon, että ei hötkyle turhista.
Kommentit (7)
  1. Olin myös tulossa huomauttamaan, että vaikka kirjoitus muuten on hyvää asiaa ni kauneutesi ei todellakaan ole kadonnut mihinkään! Se miten meidän yhteiskunta näkee kauneuden on vaan ihan typerän kapeakatseista ja kun vaikka jo näitä sun postauksen kuvia katsoo ni kyllä mä ainakin näen ihan hurjan kauniin ihmisen siellä! <3

    Ihana postaus kyllä! Itse just tuollaista ajelehtivaa elämää viettävänä tulee paljon mietittyä, että onko tää elämä nyt loppuun asti vaan jotain hajanaisista sirpaleista koostuvaa ja voiko sitä koskaan sanoa, että ”tämän minä saavutin”, mutta tää postaus sai ajattelemaan, että tarviiko sitä edes päästä tuollaista sanomaan? Se ajelehtiminen ja ne pienet, yksittäiset osatkin ovat tärkeitä ja kuten sanoit, omannäköinen elämä on jo itsessään valtava saavutus.

    1. Kiitos kommentista! <3 Tuo kauneuskommenttini menee tavallaan sen tuntemuksen alle, että ”miltä se tuntuu, kun olen nyt, tässä ja tänään ja miten opin hyväksymään tämän”. Tuolta minusta on tuntunut viimeaikoina ja tietenkään kauneutta ei voi mitenkään mitata, se on aina katsojan silmissä ja toisaalta myös ihmisen oman pään sisällä. Ja tavallaan haluaisin vain päättää unohtaa ulkoisen kokonaan, olla mitä olen, olla ihan täysin välittämättä siitä miltä kasvot näyttävät, ja keskittyä vaikkapa teatterin tekemiseen ihan täysillä, mutta se tulee vastaan sitten esim. siinä, kun kaikkiin teattereihin haetaan 23-39 -vuotiaita naisnäyttelijöitä. Sitten mietin, että mikä se juttu on, mitä mulla ei ole ja 35-vuotiaalla on ja siinä tulee se ulkonäkoasia vastaan, kuvittelisin. Koska omasta mielestäni olen nyt vain parempi versio itsestäni 30-vuotiaana, jos pientä silmien haalistumista ja alaselkäkipua ei oteta huomioon. 😀 Ja siis todellakin teen teatteria tästä huolimatta, enkä jää rannalle ruikuttamaan, mutta on ollut jännä huomio tämä, koska aiemmin olen lähinnä ohjannut, enkä ole kiinnittänyt asiaan samalla tavalla huomiota.

      Ja tuosta sirpaleisuudesta… Mulle on ollut tärkeintä aina se, että teen sellaisia asioita, joista tulee tunne, että menen jotenkin oikeaan suuntaan. Että on joitakin haaveita ja tavoitteita, joita kohti menen ja sitten teen asioita niiden mukaan. Mutta kaikilla ei edes ole mitään suuntaa tai suuria haaveita, jollekin riittää arkiset asiat, päivätyö ja iltaharrastus, jollekin elämä voi olla hyvin sidottu vaikka sairasvuoteeseen. Ihan yhtä arvokasta heidänkin elämänsä silti on. Ja todellakin sairasvuoteessa olevalla voi myös olla suunta ja haaveita. Joskus mun haaveet voivat olla niinkin tavallisia kuin, että ”olisinpa sosiaalisempi ihminen” ja silloin olen mennyt puoleksi vuodeksi johonkin kokopäivätyöhön vaikka asiakaspalveluhommiin ja sosialisoitunut hetkeksi tai kansanopistoon opiskelemaan kontakti-improa. Nyt tässä iässä on tullut tarve haastaa itseä enemmän ja vältellä pelottavia mutta itselle tärkeitä asioita vähemmän. Jotkut uskaltavat jo ihan nuorina tarttua tilanteisiin, mutta joidenkin pitää kerätä rohkeutta vähän kauemmin. 🙂 Tulipa pitkä kommentti!

      1. Ymmärrän ihan todella hyvin tuon teatteri-/elokuva/-lavamaailman luoman paineen, itsellekin kun se maailma erityisesti esiintymisen kautta on teinistä asti ollut jos ei arkipäivää niin lähes. Toivottavasti vielä jonain päivänä sielläkin arvostettaisiin vanhempiakin naisia enemmän ja saataisiin samalla enemmän ja enemmän monipuolisuutta naisrooleihin/teoksiin.

  2. Meidän postaukset paitsi osuivat etusivulla päällekkäin myös muistuttivat aiheeltaan toisiaan. Hauska sattuma ja kiitos hyvästä kirjoituksesta. Paljon tuttuja ajatuksia myös 32-vuotiaalle.

    1. Oho, kappas! Kävin nyt lukemassa. 🙂 Mä oon tosiaan vasta ihan parin vuoden sisällä havahtunut siihen, etten ole enää ihan tyttönen ja ihan kaikkea ei nelikymppinen enää voi tehdä! 😀 Joihinkin asioihin olisin toivonut tarttuvani silloin parikymppisenä, mutta näillä mennään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *