Miksi Persut saivat niin paljon ääniä vaaleissa? Miksi Trump porskuttaa aina vaan? Miksi some on täynnä mustavalkoista vaahtoamista? Miksi poliitikko aloittaa puheensa: ”on täysin lapsellista ja kestämätöntä ajatella, että meillä olisi varaa…, ja näin torppaa jo etukäteen kaikki vasta-argumentit?  Miksi blogit ovat täynnä yksinkertaistavia elämänohjeita ja listoja: ”kun ostat hieman paremman pistaasipullan, kalliimman laukun tai korkeakattoisemman valkean asunnon, ymmärrät elämästäsi hieman enemmän ja voit tulla onnelliseksi? (Myönnän, rakastan itsekin listoja ja elämänohjeita ja luen tunnesäätelyoppaita.)

Miksi pyrimme määrittelemään itsemme ”sellaiseksi ihmiseksi joka…”?  Miksi leimaamme jonkun ”sellaiseksi tyypiksi, jolla on heikko itsetunto” tai toisen ”sellaiseksi joka saa aina kaiken ilmaiseksi”?

Siksi koska yksinkertaistaminen helpottaa elämää. Kieltäminen ja rajaaminen ovat keinoja hallita omaa mieltä. Samaan aikaan yksinkertaistaminen köyhdyttää ajattelua, aiheuttaa harmia ja voi saada jopa pahaa aikaan. Toisen ihmisen leimaaminen aiheuttaa itsessä usein turhaa kateutta, vihaa ja ennakkoluuloja. Puhumattakaan, mitä ihmisryhmien leimaaminen aiheuttaa yhteiskunnallisella tasolla.

Itsekin jatkuvasti havahdun ajattelemasta: ”mä nyt vaan oon tällainen tyyppi, että mua ärsyttää tosi helposti kaikki ja siksi musta ei voi ikinä tulla sitä tai tätä tai tota…” tai että ”mä oon sellainen teatterintekijä, joka…” tai että ”kaikki kokoomuslaiset on kylmiä ja kovia ja epäempaattisia”.

Välillä luen kirjoituksia, joissa joku vaahtoaa ”kaikki teatteri on tylsää paskaa” tai ”kaikki naisten kirjoittamat romaanit on yhtä tunnemössöä.” tai ”kaikki helsinkiläiset ovat kylmiä ja pinnallisia”. Määritteleminen on toki ihmisluonnolle tyypillistä, mutta liika yksinkertaistaminen ja muiden tai itsensä tai jonkin ilmiön leimaaminen tietynlaiseksi voi olla vaarallista, enkä nyt puhu teatterin tai tanssin imagosta, koska se nyt ei ole kovin tärkeää, enkä edes siitä, etteikö saisi sanoa mielipiteitään vaan ilmiöstä nimeltä populismi.

Maailma, luonto, elämä ja jopa ihminen ovat hyvin monimutkaisia asioita. Mustavalkoisen puolueen äänestäminen ja monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden kieltäminen ei poista sitä tosiasiaa, että maailma säilyy ihan yhtä hankalana ja ihminen yhtä monimutkaisena kuin ne olivat aiemminkin. Kompleksisuutta yksinkertaistavat populistit voivat toki heittää roskikseen kaikki värit, maalata maailman mustavalkoiseksi ja pistää lopuksi vielä ämpärin päähänsä, mutta mulla on paha aavistus, että se ei ainakaan paranna tilannetta vaan lisää ennakkoluuloja, harhaisia käsityksiä ja vihapuhetta. Myöskin köyhyyden ja huono-osaisuuden kieltäminen ja sellainen ajattelu, että ”köyhien ja heikompien yhteiskunnallinen tukeminen on rahan hukkaan heittämistä ja kestämätöntä ja naiivia haihattelua”, tulee kostautumaan tulevaisuudessa lisääntyvänä rikollisuutena ja sosiaali- ja terveysmenoissa. Tokihan voi ajatella kuten kuuluisa fennomaanimme Snellman 1860-luvun katovuosien aikana, että  ”jos on köyhä, niin kuolkoon pois”. (Ja niinhän sitten kuolikin 150 000 köyhää ainoastaan yhden vuoden aikana, ja vain ne, joilla oli omaisuutta, jäivät henkiin, sillä yhteiskunta ei millään lailla tullut vastaan eikä turvannut köyhien oloja katovuosien aikana.) Joku toki voi ajatella, mitä sitten, saatiinhan sentään oma markka, mutta se on eri keskustelu.

Mitä pahaa sitten seuraa siitä, että leimaa jonkun työkaverin ”hankalaksi tyypiksi, jolla on huono itsetunto ja asenne elämään”? No ainakin siitä on se haitta, että mikään ongelma ei sillä poistu (huono työilmapiiri, kommunikoimattomuus tai mikä se sitten onkaan.) Työkaveri saa sillä ainoastaan hankalan leiman ja vaikka diagnoosi olisikin oikea, sen antaminen ei ole työkaverin tehtävä eikä edelleenkään poista ongelmaa. Myös oman itsen leimaaminen jonkinlaiseksi voi olla haitallista, varsinkin, jos se leima estää tekemästä ja toimimasta. Kirjoitin aiemmin pettymyksestä. On oikeastaan paljon vaikeampaa sietää pettymyksen tunnetta ja miettiä, mitä on ehkä tehnyt väärin tai mitä voisi tehdä toisin ja rakentavammin kuin vain ajatella ”no mä nyt vaan oon ihan paska”. Se on myöskin asioiden yksinkertaistamista. Jos on ”ihan paska”, niin ei oikeastaan koskaan tarvitse tehdä yhtään mitään.

Se, mikä voi olla haitallista elämää mustavalkoisesti tarkastelevissa dogmeissa esim. uskonnoissa tai jopa kulutususkovaisuudessa, että niistä voi saada sellaisen kuvan että ”vain nämä asiat toteuttamalla voin olla oikeanlainen ihminen ja onnellinen”. Sitten sitä yrittää toteuttaa orjallisesti raamatun oppeja tai pyrkii saavuttamaan ne samat asiat, millä joku toinen on tullut onnelliseksi haalimalla rahaa, laukkuja, kosteusvoiteita, matkoja ja mainetta ja ajautuu yhä enemmän umpikujaan.

Myös jonkun ”urapolun” orjallinen noudattaminen tai siihen takertuminen voi saada aikaan sen, että kulkee laput silmillä ja kieltää itseltään asioita, jotka voisivat olla hyväksi juuri itselle. ”Olen taiteilija, en suostu tekemään mitään muuta työtä.” ”En tienaa tarpeeksi, olen epäonnistuja.” ”En hakenut/päässyt TeaKiin, en voi tehdä teatteria”, ”Vain nuoret saavat vaihtaa alaa…” Toki myös syömishäiriöt ja muut addiktiot tai fanaattinen ulkonäköön keskittyminen ovat yksi tapa hallita ja yksinkertaistaa elämää. Ne ovat epätoivoisia keinoja pysyä edes jotenkin kaoottisessa arjessa kiinni.

Ihmisellä on tarve ”saada ote” maailman kaoottisuudesta määrittelemällä, leimaamalla, hankkimalla tavaraa ja omaisuutta ja hallitsemalla mutta olisiko sittenkin parempi ratkaisu myöntää se kaikki sekavuus ja tulla jotenkin sinuiksi sen kanssa?

Lopuksi on kuitenkin jälleen todettava: kaikessa on useita puolia tai vähintään kaksi. Joskus uskonto voi olla ainoa keino säilyä edes jotenkin järjissään elämässä. Joskus jonkun väkivaltaisen päätöksen tekeminen ja asioiden rajaaminen voivat olla avain johonkin uuteen. Ainakin taiteessa rajoittaminen ja raamien luominen luovat olosuhteet, jossa työskennellä, josta aloittaa. Deadline tuo tekemisen pakkoa ja pakko on paras muusa. Työelämä, kirjoittaminen, keskusteleminen, jopa ajatteleminen vaativat määrittelemistä, valintojen tekemistä ja kärjistämistä. Jonkinlaista rajaamista on pakko tehdä, että saa asioita tehdyksi.

Jos listojen kirjoittaminen rauhoittaa mieltä, niin sehän on vain hyvä tai se, jos kaiken kaoottisuuden keskellä päättää vaikka lukea kaksi kuukautta ainoastaan kirjoja eikä ollenkaan lehtiä tai somea. Omaa maailmantuskaa voi myös joskus auttaa mökille erakoituminen ja ämpärin päähän pistäminen. Olisi vain toivottavaa, että edes valtakunnan päättäjät ottaisivat ne ämpärit pois päästään.

Kirjoituksen innoittajana kirja: Ammatillinen käyttäytyminen – tie onnistumiseen; Pekka Järvinen

Olen viime viikkojen aikana keskellä pääsykoerumbaa ollut aika ahdistunut omien aikaisempien valintojeni tai enemmänkin ”valitsemattomuuteni” suhteen. Olen ollut masentunut siitä, miksen vielä näin nelikymppisenäkään ole oikein missään erityisen hyvä, enkä minkään alan ekspertti, miksi en ole valinnut omaa suuntaani tarkemmin ja tähdännyt selkeästi johonkin ammattiin. Maisterin papereitakaan ei ole.

Tällaisia olotiloja on tullut aina muutamien vuosien välein, ja sitten olen yrittänyt määrittää itseni jotenkin tiukemmin ja hakenut johonkin kouluun ja pettynyt, kun en ole päässyt.

Olen suorittanut kaksi ammattikorkeakoulututkintoa kulttuuri- ja taidealalla. Elämäni varrella olen ollut töissä teatterituottajana, ohjannut kuusi teatteriesitystä, vetänyt draamatyöpajoja senioreille ja improa harrastajille, olen opettanut fyysistä näyttelijäntyötä, opiskellut nykytanssia, kirjoittanut pari näytelmää, näytellyt, tehnyt töitä tiedottajana ja toimittajana, tehnyt jopa muutaman pienen koreografian pariin esitykseen! Ajoittain olen keskittynyt vain ja ainoastaan omien esitysten tekemiseen ja elättänyt itseni siinä sivussa leipurina tai kahvilanemäntänä. Välillä olen ottanut aikalisän ja pelkästään vaikkapa kirjoittanut ja tanssinut.

Vuosi sitten päätin, että  ”Nyt jumalauta, nyt on pakko päättää, nyt minusta tulee varteenotettava ja pätevä ohjaaja!”, ja hain TeaKiin ohjaajalinjalle. En päässyt edes pääsykokeisiin, sillä tein ennakkotehtävät hätäpäissäni ihan viimetipassa ennen lentoa Mauritiukselle. Olin oikeastaan helpottunut. Viime keväänä hain myös opiskelemaan amikseen tanssia! En päässyt, sillä tekniikka ja notkeus eivät riittäneet ja ikääkin on toki se 20 vuotta liikaa.

Matkan jälkeen, reilu vuosi sitten, hain töitä ja sainkin ihan unelmatyöpaikan taidekasvatuksen parista, jossa sain hyödyntää sekä tiedottajan, tuottajan että draamaohjaajan taitojani. Työ sai kyllä miettimään koko oman taiteellisen uran ja hömpötyksen jättämistä. Mutta sitten kuitenkin taas taiteilija minussa alkoi huutaa: ”Nyt minun täytyy jo päättää, mitä haluan!” Päätin, että ehkäpä haluankin näyttelijäksi ja hain maisteriohjelmaan. En päässyt sisään, mutta pärjäsin mielestäni aika hyvin. Viikko sitten hain jälleen tanssikouluun, joskin nyt varmasti viimeistä kertaa. Ja eilen innostuin yhtäkkiä koreografioista ja ohjaamisesta jälleen.

Olen tekemässä marraskuuksi sooloa, jossa toimin sekä näyttelijänä, dramaturgina, koreografina, ohjaajana, tanssijana, äänisuunnittelijana  että tiedottajana. Kombo ei ole minulle mitenkään uusi. Tunnen olevani tuossa ihan kotonani. Oikeastaan ainoastaan se, että tällä kertaa olen yksin lavalla ja että esityksessä on enemmän tanssillisia elementtejä kuin aiemmin, on uutta. Aiemmin minulla on ollut projekteissa useampia näyttelijöitä lavalla ja koreografiat on tehnyt joku muu. Näitä omia juttuja rakastan tehdä. Ongelma vain on, että niistä ei saa rahaa. Apurajoja ei taidehiippailuihin nelikymppisille kandeille myönnetä ja lipputuloilla katetaan maksimissaan esitystilan vuokrat.

Tänään sitten ajattelin, että vaikka niin kovin helpottaisi elämää (ehkä?) sellainen tiukka päätös, että ”Nyt minusta tulee vain ja ainoastaan ihan helvetin hyvä näyttelijä” tai ”Nyt panostan vain ja ainoastaan ohjaamiseen” tai ”Nyt päätän loppuelämäni työskennellä tuottajana ja tiedottajana tai draamapedagogina”, niin en tiedä pystynkö lopulta koskaan täysin tällaista valintaa tekemään. Ajatus siitä, että tulen ehkä koko loppuelämäni olemaan ”taiteen sekatyöläinen”, joka ohjaa, näyttelee, opettaa, tanssii, kirjoittaa ehkä jopa tekee koreografioita, on tavallaan ahdistava mutta saattaa olla se totuus minun kohdallani. Vaikka opiskelisin nyt viisi vuotta pelkästään näyttelemistä, tiedän, että jossain kellarin perukoilla tulen aina ohjaamaan ja tekemään omia esityksiä tai dramatisointeja ja vetämään erilaisia teatterityöpajoja. Vaikka päättäisin keskittyä pelkästään ohjaamiseen, minulla on kova palo myös lavalle ja haluan kehittää itseäni esiintyjänä. Ja jos keskittyisin pelkästään toimistohommiin, niin tiedän, että taiteilijaminä alkaisi aika nopeasti tukehtua, kiljua ja haluaisi päästä toteuttamaan itseään. Jos elättäisin itseni vain kirjoittamalla, selkäni joutuisi kuolioon ja tanssija minussa ei vain voisi antaa sen tapahtua.

Miksi siis tehdä väkivaltaa itselleen ja päättää että ”vain tämä on se minun juttu”? Rahan takia ehkäpä? Että olisi niin hyvä edes jossakin, että joku siitä maksaisi palkkaa.

No, sen päätöksen olen nyt tavallaan tehnyt, että soolon lisäksi keskityn ensi vuoden vain ja ainoastaan näyttelemiseen ja tanssimiseen. En siis hae tuottajan, tiedottajan tai ohjaajan hommia ensi vuodelle. Sitten katson tilanteen uudelleen ensi vuonna. Tiedä, vaikka olisi taas tarve silloin päästä ohjaamaan isoa porukkaa tai istua välillä toimistossa. Näytteleminen jos mikä, antaa eväitä myös ohjaamiseen. Pääasia kai on, että tekee edes jotain sellaista, joka tuntuu vievän eteenpäin, eikä elämä tunnu junnaavan. Oma ongelmani juuri on, että jään liian pitkiksi ajoiksi analysoimaan ja yritän tehdä väkivaltaisia valintoja ja harmittelen, etten parikymppisenä tajunnut hakea tanssikouluihin. Kun liikaa sitten miettii ja murehtii, ei tule tartuttua mihinkään.

Eikä esimerkiksi näyttelemiseen keskittyminen tarkoita sitä, että aika menisi hukkaan, jollen sitten ”työllistykään näyttelijänä”. Yritän ajatella asiaa laajemmin ja toisaalta keskittyä siihen, mikä juuri nyt polttelee ja ajatella ja analysoida vähän vähemmän. Jos esiintyminen, tanssiminen ja näytteleminen kiinnostavat minua juuri nyt, täydentävät opinnot hyvin osaamistani, eikä minun silti tarvitse kilpailla parikymppisten kauniiden nuorten naisten kanssa työpaikoista, koska minulla on joka tapauksessa se oma polkuni. Tämän kun muistaisi, eikä murehtisi liikaa. Välillä kadehdin esimerkiksi ihmisiä, jotka sanovat, että ”en ikinä haluaisi esiintyä, rakastan kirjoittamista ja sitä haluan tehdä.”

Tietysti toivoisin, että yhtäkkiä tieto siitä ”mikä oikeasti on se minun juttuni”ja ”mihin minun oikeasti kannattaisi panostaa”, putoisi kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta sitä kyllä saa jäädä odottelemaan. Sitä odotellessa on hyvä tehdä vähän kaikenlaista!