Oon miettinyt tässä viimepäivinä paljon sitä, mistä juontaa juurensa tuo atleettisuuden ja kyvykkyyden ihannointi länsimaisessa näytteljäntyön opetuksessa. Opetan itse tällä hetkellä näyttelijäntyön perusteita ja paljon tulee pohdittua sitä, mitä ne perusteet sitten oikein ovatkaan.

Olen itsekin kasvanut tiukasti sellaisessa fyysisen teatterin ja akrobaattisen nykytanssin maailmassa, jossa ”neutraali ilmaisu” on ihanne ja näyttelijän/tanssijan pitää, jos ei nyt pystyä tekemään puolivolttia, niin vähintäänkin pysyä paikallaan heilumatta ja tärisemättä ja ”mahdollisimman neutraalisti” kokonaisen kohtauksen, ehkä jopa esityksen ajan. Neutraali kävely ja juokseminen on se, mistä nykytanssitunneilla aina aloitetaan. Neutraalia ilmaisua opetellaan myös naamioteatterikursseilla.

Meillä opiskeltiin teatterikoulussa todella paljon kaikkea fyysistä. Akrobatiaa, tanssia, fyysistä improvisaatiota, naamioteatteria, kamppailulajeja ja välillä käytiin ihan jopa vain juoksulenkeillä tai sauvakävelyillä. Sen sijaan roolihahmon tunteiden työstämiseen ei paneuduttu juurikaan neljän vuoden aikana. Jännittämisestä taisi olla yksi luento. Rentoutumista toki opeteltiin ja somaattisia harjoitteitakin teimme. Toki ajatuksen välittämisestä ja mielikuvista puhuttiin ja aistimisharjoitteitakin tehtiin. Kontaktiharjoitteet olivat pääosin ns. kontakti-improa, eli liikettä.

Minulla on sellainen käsitys, että Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjalla on samoin. Kontaktiin ja tunteisiin kiinnitetään melko vähän huomiota, sen sijaan koulutus on hyvin fyysistä ja tekniikkaan painottuvaa. Tai näin ainakin on aiemmin ollut, ehkä tilanne on muuttunut viime vuosina. Olen yhden kerran hakenut TeaKiin (ruotsinkieliseen kaksivuotiseen näyttelijäntyön maisteriohjelmaan kandipohjalta) ja pääsykokeissa lähinnä hypittiin, tanssittiin, improttiin samaan aikaan kun hypittiin, ryömittiin lattialla ja päästeltiin ääniä sekä räpättiin. Vastanäyttelijöihin en saanut mitään katsekontaktia koko pääsykokeiden aikana, toki tauoilla  mutta se on eri asia. Yhdessä harjoitteessa yritin saada kontaktia vastanäyttelijään, mutta hän oli täysin keskittynyt omaan suoritukseensa, eikä noteerannut minua ollenkaan. Hän pääsi jatkoon, minä en. Kokeista jäi sellainen käsitys, että huonokuntoisena kouluun olisi aivan turha hakea, niin loputtoman fyysiset ne olivat. Koulu on nuorille, terveille ja kyvykkäille. Tanssitaustalla koe toki minulta sujui kohtalaisesti, mutta olin tuolloin jo sairastunut, joten hyppiminen todellakin vei voimat moneksi viikoksi ja kunto romahtikin sitten täysin. (Syy siihen, etten päässyt tuolloin sisään oli toki varmastikin surkea ruotsinkielentaitoni, se että räppäsin kuulema surkeasti 😀 ja se, että jännitin näyttelemistä liikaa pitkän tauon jlk tai että olin liian vanha. Fyysisyys kuitenkin pisti ensimmäisen kerran silmään; miksi sitä oli niin paljon?)

Ensimmäisen kerran sain vastauksia tunnetyöskentelyyn  sekä kontaktiin vastanäyttelijän kanssa vasta kun opiskelin Meisnertekniikkaa ja kameranäyttelemistä eräässä yksityisessä koulussa. Toki amk-opinnoissanikin oli paljon hyödyllistä. Erään tanssin maailmasta ammentavan tekniikan sekä hahmometodin kautta sain paljon työkaluja sekä näyttelemiseeni että ohjaamiseeni. Hahmometodi taisikin aikoinaan olla ainoa tekniikka, jossa sivuttiin myös tunteita ja kontaktia sekä itseen että vastanäyttelijään. Hahmometodissa onkin hyvin paljon samaa kuin Meisnertekniikassa, joskin tunnetyöskentely eroaa niissä toisistaan: Meisnerissa opetellaan tunteiden esille houkuttelemista ja hahmometodissa tunteet vain havaitaan ja hyväksytään ihan sellaisenaan.

Olen myös aika hyvin perillä siitä, mitä Suomen kansanopistojen näyttelijäntyön peruslinjoilla opetetaan. Lähes kaikissa niissä opetetaan akrobatiaa, tanssia ja taistelulajeja. Suuri osa kansanopistojen opetuksesta on hyvin fyysistä. Miksi? Entä jos et pysty osallistumaan akrobatiaopetukseen jonkun vamman tai sairauden vuoksi? Etkö sitten voi tulla ollenkaan ammattinäyttelijäksi? Miksi fyysinen kyvykkyys on niin tärkeää, jopa itsestäänselvyys ammattinäyttelijälle? Vai onko se? Voisivatko asiat olla toisinkin? Voisiko asiaan tulla muutos?

Oma teoriani on, että ihanne fyysiseen akrobaattisuuteen ja atleettisuuteen tulee osittain tuolta Neuvostoliiton ajoilta, Meierholdin kehittämästä biomekaniikasta. Biomekaniikka, samoin kuin Stanislavskin psykofyysinen realismi ovat  syntyneet  vastalauseena ns. puhuville päille, koketeeraamiselle, mahtipontiselle teeskentelylle, koreilulle ja tekstilähtöiselle teatterille, jossa vain puhutaan hienostuneesti, kliseisesti ja maneerisesti eikä toimita luonnollisesti ja orgaanisesti sekä toisaalta yltiöpäiselle naturalismille, jossa kaikki pyritään näyttämään juuri sellaisena kuin se on (mitä ainakaan Meierhold ei katsonut taiteeksi vaan kaaokseksi). Meierhold ammensi biomekaniikkaansa oppia paljon sirkuksesta ja akrobaateilta. Näyttelijän piti pystyä samanlaiseen orgaaniseen liikehdintään kuin akrobaatit. Stanislavskikaan ei perustanut naturalismista vaan vannoi realismin nimeen, jossa näyttelijän mieli ja ruumis ovat yhtä ja turha on karsittava pois.

Yksi arvostettu fyysisyyyden ja neutraaliuuden nimeen vannonut teatterin tekijä  on ollut J. Grotowski, jota Suomessa edelleen luetaan ja johon edelleen viitataan paljon. Olen itsekin vannonut nuorempana Grotowskin ja via negativan ja ”köyhän teatterin” nimeen. Via negativa tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä että ensin näyttelijän tulee tulla tietoiseksi kaikista turhista maneereistaan ja eleistään, jolloin nämä voidaan pikkuhiljaa karsia pois. Maneerit estävät puhtaan ilmaisun. Myös kliseinen ilmaisu on pannassa, ja idea olisi päästä kliseiden alle, syvälle ihmiseen itseen, mikä mahdollistuu vain täydellisen mielen ja ruumiin välisen yhteyden kautta. Ilman fyysistä harjoittelua tätä saumatonta yhteyttä ei synny.  Kaikki turha on karsittava ilmaisusta pois, että syvin viesti pääsee välittymään. Tämä on sinällään hieno ja ymmärrettävä ajatus: Mitään ei pyritä lisäämään vaan karsitaan turha ja kaivetaan ihmisen sisin esille.

Mutta tästä ei ole kovin pitkä matka neutraaliuden tyranniaan. Kuka lopulta määrittelee neutraaliuden? Mitä esimerkiksi on ”neutraali maskulinisuus” tai ”neutraali ihmisyys”? Onko se heteroutta, cis-sukupuolisuutta, hoikkuutta, atleettisuutta, vammattomuutta, kyvykkyyttä? Jos ilmaisulta on tarkoitus poistaa kaiki esteet, niin mitä, jos kehossasi onkin sellaisia esteitä, joita ei voi poistaa ja jotka eivät mahdollista ohjaajan tai opettajan vaatimaa ”neutraaliuutta”? Etkö sitten enää voikaan toimia ammattikentällä tai edes päästä kouluun sisään? Tai ovatko ns. naiselliset eleet miesoletetulla ei-neutraaleja ja naisoletetulla neutraaleja ja päin vastoin? Pitkään ns. naisellisuus on ollut ei-neutraalia ja maskuliinisuus neutraalia, johon pyrkiä, tietenkin niin, että (cis)miehet sitten esittävät niitä pääärooleja ja naiset sitä kommenttia ja reaktiota tuohon miehen esittämään päärooliin. Myöskään jos olet miesoletettu, jolla on ”naisellisia” eleitä, et voi saada pääroolia ilman, että karsit ensin nuo ”ei neutraalit maneerit” pois ilmaisustasi.

Ammattiteattereissa sairaita ja vammautuneita ihmisiä näyttelevät hyvin kyvykkäät ja urheilulliset ihmiset. Ajatelin itsekin aiemmin, kun vuonna 2017 näyttelin parkinsonintaudin tapaista sairautta sairastavaa hahmoa (Pinterin Vähän niin kuin Alaskassa), että en voisi mitenkään näytellä tätä, jos mulla ei olisi niin pitkää tanssitaustaa ja kykyä ohjaajan vaatimiin ja osittain itse itselleni asettamiin fyysisiin vaatimuksiin. Paradoksaalista on, että sitten kaksi vuotta myöhemmin sairastuin itse aivo- ja hermotulehdukseen ja menetin liikuntakykyni. Ja mielessäni on ollut, että en pystyisi mitenkään enää näyttelemään tuota roolia.

Mitä helvettiä. Miksi en? Mistä nämä normit ja säännöt oikein tulevat? Onko näyttelijinätyön ydin siis fyysinen kyvykkyys, niinkuin usein koulujen opetusohjelmassa ja ammattilavoilla tuntuu olevan? Esteetön ja vapaa ilmaisu, keho, joka on valmis lähes kaikkeen? Mielestäni ei. Eikö ole aika kieroutunutta, että vain fyysisesti mahdollisimman kyvykäs ihminen saa esittää hyvin sairasta ihmistä?

Tämä on aihe, johon olen perehtynyt aika vähän, mutta tiedän, että aiheesta on valmistumassa lähivuosina väitöskirja. Tiedän myös, että aihetta tutkitaan queer-teorian ja crip-teorian käsitteiden alla. Tämä on aihe, johon todella haluaisin perehtyä lisää. Vamma tai sairaus ei voi ja saa olla este ammattilaisuudelle. Ammattilaisuus ei ole pelkästään kyvykäs keho, se on paljon paljon muutakin ja ammattilainen voi olla myös ilman tuota ”neutraaliuteen” pystyvää, nuorta, hoikkaa, valkoista ja vammatonta cis-kehoa.

Pitkään on ollut niin, että ne, jotka pystyvät tuhon neutraaliuden ihanteeseen, pääsevät esille. Ne, jotka ovat mahdollisesti sairaita tai vammautuneita, voivat päästä esille, jos kuitenkin kykenevät peittämään ”heikkoutensa”. Tällä on paljonkin vaikutusta siihen, miten ne, jotka eivät vammojaan pysty piilottamaan, kokevat omat mahdollisuutensa päästä tekemään esitystaidetta. Heidän/meidän tarinat jäävät kertomatta.

Haluan itse näyttelijäntyön opettajana sekä esiintyvänä taiteilijana vaikuttaa jatkossa tähän kyvykkyyden ja neutraaliuuden tyranniaan. Että näkisimme ammattilavoilla erilaisia tarinoita, erilaisia kehoja ja kuulisimme erilaisia ääniä. En tarkoita, etteikö terve ihminen saisi näytellä sairasta ihmistä, hetero homoa tai mies naista; toinen ääripää olisi se, ettei kukaan saisi näytellä enää muuta kuin itseään. (Kauhuskenaario olisi se, että vain psykopaatti saisi näytellä psykopaattia, natsi natsia ja koronaan sairastunut koronaan sairastunutta). Enkä tarkoita, etteikö tanssista, akrobatiasta, sirkuksesta ja hyppelystä saisi nauttia silloin, kun se on itselle (vielä) mahdollista, mutta mielestäni on älytöntä se, että jos et ole potentiaalisesti valmis puolivolttiin tai hyppimään puolta tuntia kattoon asti hengästymättä, et voi edes päästä opiskelemaan alaa.

Itse osasin puolivoltin, päälläseisonnan, käsilläseisonnan, kärrynpyörän  ja sillan vielä kuusi vuotta sitten. Miksi, sitä en tiedä. Kovasti niitä teatterikouluissa treenattiin. Näyttelijäntyö on kuitenkin ihan muuta kuin puolivoltti. Olisiko Suomessakin jo aika päästä eroon noista Neuvostoajan ihanteista? Ajatuksia voi välittää muillakin tavoin kuin kärrynpyörillä.

Mitäs tänä vuonna on tapahtunut? Siis omassa elämässäni? Aika tyhjäkäyntiä tietenkin sairauden vuoksi, mutta on tapahtunut myös aika isoja asioita työrintamalla, omasta etananvinkkelistä katsottuna toki.

Hyviä:

Olen saanut tehdä oman alan töitä. Olen tehnyt kulttuuriohjaajan  osa-aikaisia sijaisuuksia eräässä ikäihmisten palvelutalossa. On imartelevaa, että huolimatta siitä, että olen todella paskassa kunnossa, mua silti pyydetään sijaiseksi ja saan tehdä töitä juuri sen verran kuin jaksan, eli silloin tällöin  ihan maksimissaan kolme päivää viikossa. Nyt on yksi sijaisuus tulossa ensi viikolle. Olen myös tehnyt näyttelijäntyön opettajan hommia aikuisopiskelijoiden kanssa tuntityönä, mikä on ollut kyllä tosi antoisaa. Juuri sitä, mitä nyt haluankin tehdä. Saan jatkaa opettajan töitä myös kevään, mikä pitää mut edes jotenkin tässä yhteiskunnassa kiinni. Sain myös ihanaa palautetta opiskelijoilta, mikä kannustaa jatkossakin tekemään työt hyvin ja antaa osviittaa siitä, että olen oikealla tiellä metodieni ja harjoitteiden kanssa.

Olen saanut kirjoitettua hieman omia tekstejä omaa esitystä varten. Esitysprojekti on ollut nyt tyhjäkäynnillä jonkin aikaa, koska en ole saanut mitään kontaktia vastanäyttelijääni vaikka piti sopia asioista ja jatkosta. Meni sen verran hermot, että päätin jatkaa projektia nyt yksin. Teen tekstejä hissuksiin, enkä ota projektista mitään paineita. Oon kuitenkin iloinen, että sain jonkin kirjoituslukon avattua pari viikkoa sitten. Olen kirjoittanut näytelmän viimeksi vuonna 2008, joten ”pientä” suorituspainetta on alkanut tulla. Eivät nuo kirjoittamani tekstit nyt mitään huikeita ollleet mutta aloittaminen oli tärkeintä. Aivot eivät tietenkään toimi missään määrin kuten terveenä, mutta jotenkin toimivat kuitenkin. Vielä parempi olisi ollut, jos olisin saanut esitysprojektin jotenkin sidottua YAMK-opintoihini, mutta ei ole ilmeisestikään mahdollista. Ja tietty olisi kiva löytää tuohon joku työpari, mutta koska ei ole mitään apurahoja, niin se voi olla hankalaa.

Ilahdutti myös mieltä, kun sain raahauduttua Pohjanmaalle äidin luokse ennen joulua. Äidin luona käyminen on mukavaa vaihtelua arkeen ja ehdittiin syödä monta jouluateriaakin yhdessä ja jutella. Siskoa oli myös kiva nähdä. Iloitsen myös tietokirjailijasiskoni kirjaprojekteista ja siitä, että hän saa kiitettävästi apurahoja tutkimushankkeisiinsa. Nyt on alkanut tulla myös vastakaikua ja julkisuutta hänen viimeisimmälle tietokirjalleen, mikä on tosi kiva juttu! Hyvä, että edes jollakulla perheessä menee hyvin! Tapanina olivat appivanhemmat kylässä ja sekin sujui mukavasti. Oli ihanaa, kun kerrankin on nyt siistiä kotona.

Toukokuussa valmistuin eräästä näyttelijäkoulusta ja se oli melkoinen työvoitto, vaikka opiskelu toki olikin osa-aikaista, eikä valmistuminen tuolta sinällään ole kentällä mikään suuri meriitti. Opin kuitenkin erään uuden näyttelijäntyön tekniikan, mikä sai monta asiaa loksahtamaan kohdilleen liittyen käytännön näyttelijäntyöhön. Koulun myötä tunnen nyt itseni päteväksi myös vihdoin opettamaan näyttelijäntyötä myös muille, olin toki pätevä aiemminkin, mutta nyt oikeasti pystyn vastaamaan monimutkaisempiinkin kysymyksiin esim. tunteista, kontaktista tai impulsseista. Tarvitsin vastauksia joihinkin kysymyksiin ja tuolla koulussa vihdoin sain ne vastaukset. Loppuja vastauksia teoreettisempiin kysymyksiini olen lukenut syksyn aikana erinäisistä väitöskirjoista ja näyttelijäksi valmistuneiden graduista.

Sain hommattua terapeutin ja uudet silmälasit. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta kun on näin huonossa kunnossa, niin tällaisten asioiden hoitaminen on todella iso ja työläs homma. Sain Hysteriapolilta…anteeksi ”Toiminnallisten häiriöiden” polilta palvelusetelin terapiaan. Täällä Suomessa siis hoidetaan vakavaa fyysistä ja kroonista sairautta psykoterapialla. No, olen toki kiitollinen siitä, että sain edes terapiasetelin lyhytterapiaan,jossa voin puhua sairaudestani ja löytää siihen jotain uutta näkökulmaa. Ei olisi mitenkään ollut varaa maksaa itse terapiasta, kun kuukausitulot ovat n. 350 euroa. Löysinkin ihan mukavan ja sopivan terapeutin ja puolet on nyt jo käyty. Silmälasien hommaaminen oli myös yllättävän iso projekti…tai no, eihän se yllättänyt, siksi sitä niin monta vuotta lykkäsinkin. Nyt ne on valmistamista vaille hoidettu. Oon oikeasti huomannut, etten enää näe lukea paperista juuri mitään ja silmät väsyvät nopeasti. Edelliset lasit ovat vuodelta 2011 ja niitä tuli käytettyä harvakseltaan, nyt viimeaikoina enemmän. Toivotaan, että uusia laseja oppisin oikeasti nyt käyttämään.

Varmaan on muitakin pienempiä kivoja juttuja… Olen kuunnellut nyt paljon klassista jouluradiota ja vastapainoksi Sian joululevyä. Kivaa oli myös, että sain vihdoin viimeisillä voimillani tehtyä pientä joulusiivousta ja sain kirjoille ”uuden” hyllyn. Parvekkeella lähes tyhjänpanttina seissyt hylly on nyt täynnä kirjoja, joita en ole vielä lukenut (ja koko ajan tulee lisää, kun sukulaiset ostelevat lahjaksi). Samalla sain kaikki muistikirjani esille yhteen hyllyyn. On helpompi etsiä tanssi- ja teatteriopiskelujen aikaisia harjotteita, kun muistikirjat ovat esillä. Ja kiva myös että kaikki pöydillä ja lattioilla pyörineet kirjat ovat nyt siististi hyllyssä.

Huonoa:

No, sairautta tuskin tarvitsee edes mainita. Se aihauttaa lähes kaiken huonon, mitä tänä vuonna on ollut: Kivut, voimattomuus, uupumus, huonovointisuus, yksinäisyys, köyhyys ja yleinen vitutus. Lisäksi sairaus aiheuttaa sellaista näköalattomuutta, kun ei ole mitään toiveita parantumisesta. Välillä se valitettavasti aiheutaa myös kärsimättömyyttä, kiukkuisuutta, katkeruutta, surua ja alakuloa. Pääosin en kuitenkaan ole masentunut vaan löydän melkein joka päivälle jotain mieltä. Välillä on toki niitäkin päiviä, kun tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Opetustyöt, esitysprojekti ja muutama ystävä ja perhe pitävät jotenkin pinnalla. Mun vahvuus on se, että mulla on aika rikas sisäinen elämä ja tylsistyn aika harvoin. En tarvitse jatkuvaa touhottamista, tekemistä, reissaamista ja sosiaalista kanssakäymistä, että löydän elämääni mielekkyyttä.

Opintojen jääminen on yksi ikävä asia. Jouduin jättämään kesken osa-aikaiset ruotsikieliset näyttelijäntyön opinnot, koska ei vain ollut voimia paneutua ja raahautua paikalle, saatika osallistua täysipainoisesti harjoitteisiin. Tässä syksyn aikana olen myös sairastanut yhden tavallisen flunssan ja yhden koronan, joka kesti aika pitkään. En halunnut roikkua opinnoissa pelkkänä passiivisena opiskelijana vaikka tuttu opettaja olisi varmasti sen jopa hyväksynyt. Myös master-opinnot tökkivät pahan kerran. Joudun varmaan jättämään ne kesken sekä taloudellisista että jaksamissyistä. Ehkä nyt ei ole oikea hetki opiskella. Ja toisaalta oon opiskellut jo aika paljon tässä elämäni aikana.

Oikestaan vaikea edes erottaa, että mitkä ikävät asiat johtuvat sairaudesta ja mitkä jostain muusta. Tuntuu että asiat olisivat aika hyvin ilman tätä sairutta. Ehkäpä sitten stressaisin enemmän ura-asioita, ikääntymistä, ulkonäön rupsahtamista ja sen semmoista.