Mitä jää jäljelle, kun ei ole enää töitä, urahaaveita, harrastuksia, liikuntaa, sosiaalista elämää, juhlimista, opintoja, matkustelua, retkiä, eikä ns. puhdetöitä? Ainoa, mitä jaksaaa tehdä, on nukkuminen, makaaminen, istuminen, musiikin kuunteleminen, syöminen ja joskus kirjoittaminen ja lukeminen pieninä annoksina. Toisinaan pienet kävelylenkit. Luksusta nekin.

Mitä elämä on, jos ei ole voimia tehdä mitään? Mielekkyyshän syntyy tekemisestä ja tavoitteista, vai? Eteenpäin menemisestä ja kehittymisestä.

”Elämän tarkoitus on olla terve ja tavoitella unelmiaan!” toitottavat media ja terveet julkkikset. ”Kannattaa pysyä terveenä hei”, toteaa mies, joka on juuri saapunut viikon ryyppyreissultaan. ”Kannattaa pitää huolta itsestään!”, hän julistaa kaljatuoppi kädessään. Elämä ei ole reilu. Usein sairaudet vain tulevat, eikä niille mahda itse mitään. Syyllistäminen on täysin turhaa.

No, entä jos et kertakaikkiaan enää ole terve, etkä pysty tavoittelemaan unelmiasi? Auttaako se, että noin vain huishais vaihdat unelmiasi? Mitähän ne voisivat olla, jos kaikki aiemmat unelmat liittyvät siihen, että pystyt ylipäänsä tekemään ja toteuttamaan asioita pelkän makaamisen sijasta?

Ainoa, mitä jää jäljelle, on lempeys itseä ja elämää kohtaan. Armollisuus, luopuminen, hyväksyminen ja hengittäminen. Voisiko lempeys itseään kohtaan olla se punainen lanka?

Mutta miksi sairaan ihmisen pitäisi olla jotenkin parempi, jalostuneempi ja kiitollisempi ihminen kuin muut? Miksi sairasta syyllistetään elämäntavoistaan ja aiemmista valinnoistaan, mutta terveys on aina ihmisen omaa ansiota?

Sattumaa ja tuuria se kuulkaa paljolti on, että kuka täällä saa elää työkykyisenä ja terveenä kasikymppiseksi asti ja kuka menettää kaiken toimintakykynsä kolmekymppisenä.

Mitä hyviä asioita krooninen sairaus on tuonut tullessaan? Vaikka olo on saatanan kurja ja täysin voimaton, ei auta kuin jatkaa vaan. Tai mitä muutakaan voisin tehdä!?

• Oli pakko lakata hakkaamasta päätään seinään tanssihomman kanssa ja siirtyä takaisin teatterin ja jopa vähän elokuvan pariin. Olin oikeesti aika surkea tanssija vaikka aloinkin saada siitä juuri parempaa otetta somaattisemman tekemisen myötä v. 2019. Sitä ennen se oli melkolailla silkkaa suorittamista ja yliyrittämistä.

• On pakko keskittyä pääosin olennaiseen, koska mitään muuta ei jaksa, eikä juuri sitäkään. Olennaiseen keskittymisen kautta olen alkanut saada oman alan töitä.
• En jaksa murehtia hirveesti turhista pikkuasioista. Sairaudessa on ihan tarpeeksi. Stressaaminen pahentaa oloa ja vie loputkin voimat, joten pakko osata olla stressaamatta.
• Alkoholi ei enää juuri maistu, ainakaan ylenmäärin.
• Turha perfektionismi on kadonnut. Enemmän itsemyötätuntoa ja omien rajojen kuuntelemista, sen minkä talous antaa periksi.
• Olen alkanut meditoida pitkiäkin aikoja.
• Kivulias nivelrikko polvissa tuntuu enemmän pikkuvaivalta.
• Keski-iän kriisi kummasti katosi, samoin pääosin monet ulkonäköpaineet yms. turha häpeä. Jos nyt yhtäkkiä paranisin, kaikki olis paremmin kuin hyvin!

Ikävien asioiden lista sairauden myötä on toki paljon pidempi ja välillä ihan jäätävä kateus kalvaa terveitä kohtaan, mutta niistä oon jauhanut täällä jo kyllin. Ei voi mitn. Mun elämä meni nyt näin.

Ps. Banaanit symboloikoon mulle nyt tanssia ja muita harrastuksia, liikuntaa, työelämää, näyttelemistä, ohjaamista, sosiaalista elämää ja voi olla, että kohta opiskelujakin. Tai nyt ainakin tuntuu siltä.