Valitsin järjen ja se tuntuu hyvältä

Luulen, että olen nyt vihdoin keksinyt lopputyölleni aiheen tai kehikon. Huh, miten tuli jotenkin kevyt olo. Olen pähkännyt tätä asiaa heinäkuusta lähtien, siitä asti, kun sain tietää päässeeni taiteen Master-opintoihin.

Olen toki luullut aamukahvihiprakassa jo monta kertaa aiemminkin keksineeni aiheen tai kontekstin, mutta seuraavana aamuna se ei olekaan enää tuntunut ihan täysin hyvältä idealta. Toivon todella, ettei tämän kanssa käy niin!

Kriteerini näille Master-opinnoille tai se syy, miksi näihin hakeuduin oli se, että tulisin työllistymään omalle alalleni. Tehdäkseni taiteestani ja osaamisestani itselleni ammatin ja työn, josta saa rahaa.

Ongelma on ollut pitkään, monia vuosia se, etten oikein ole osannut päättää lopullista suuntaa. Olen tehnyt kymmenen vuotta omia esityksiä, mutten ole saanut elätettyä niillä itseäni, päinvastoin, jään aina tappiolle. Kyse on ollut ammattimaisista, kunnianhimoisista ja omaehtoisista ns. intohimoprojekteista eli että kukaan ei ole saanut palkkaa vaan että kaikilla on ollut joku oma oppimiseen tai kiinnostukseen liittyvä kulma, miksi ovat halunneet tulla mukaan. Mukana on ollut esim. ammattitanssijoita, jotka ovat halunneet oppia lisää näyttelemisestä, näyttelijäopiskelijoita, jotka ovat halunneet oppia lisää tanssimisesta jne. Jos olisin jäänyt odottelemaan apurahoja, olisin tehnyt seitsemän esityksen sijasta nolla esitystä. Ajattelen apurahattomuudesta huolimatta,  että ne ovat olleet ammattiprojekteja, enkä kadu tekemääni. Esitykset ovat mulle kuin omia lapsia. Mutta valitettavasti en ole saanut muutettua esitystaidetta elannoksi.

Ehkä en ole ollut tarpeeksi määrätietoinen tehdäkseni itsestäni ja Malenkiteatterista brändiä. Tai ehkä en vain ole halunnut tehdä yhtään taiteellista kompromissia, mitä se, että taiteella alkaa tienata usein vaatii. Tai ehkä olen ollut liian omnipotentti, yrittänyt  aina selviytyä kaikesta yksin. Verkostoituminen ja yhteistyö ovat (esitys)taiteilijalle erityisen tärkeitä asioita ja taitoja osata. Olen halunnut tehdä ammattimaisia esityksiä muiden ammattilaisten tai ainakin alan opiskelijoiden kanssa täysin omilla ehdoilla ja pitkinä prosesseina. Tämä ei ole mahdollista kuin ani harvalle, jos ohjaa isoissa teatteressa, eikä se ole mahdollista myökään ns. harrastajateattereissa.

Ongelma on ehkä ollut myös se, että en ole osannut valita ohjaamisen ja esiintymisen välillä. Juuri, kun olin sitten  päättänyt kallistua enemmän esiintyjyyteen, näyttelemiseen ja tanssimiseen, sairastuin ja se kaikki vietiin minulta. En kadu tekemiäni valintoja, mutta sairauden myötä on ollut pakko vaihtaa suuntaa.

Muuten olen elänyt tuotannollisilla taidekasvatushommilla, tuottajan töillä, työpajoja vetämällä, kahvilanhoitajan, leipurin tai ravitsemistyöntelijän pesteillä tai sitten opinto- tai työttömyystuella. Nythän en pysty enää fyysisiä töitä tekemään, joten kaikki keittiöhommat ja esiintymiseen tai tanssin/liikkeen opettamiseen liittyvät hommat ovat sula mahdottomuus.

Opettaminen, ohjaaminen ja varsinkin kaikenlaisten taidetyöpajojen vetämiseen liittyvä on kiinnostanut jo pitkään ja olen siinä oikeastaan aika hyvä, mutta en ole koskaan ollut kiinnostunut yrittäjyydestä ja nyt sairastuttuani ei yrittäjäksi ryhtyminen varsinkaan ole ollut tehtävälistalla ensimmäisenä. Kuitenkin se, että elättäisi itsensä taidetyöpajoja vetämällä kyllä melkein vaatisi sitä oman toiminimen perustamista ja itsensä brändäämistä. Itseni brändääminen ja verkostoituminen täältä sängynpohjalta ei vaan nyt tunnu kovin luontevalta. Voimia ei kertakaikkiaan nyt ole innovointiin, myyntipuheisiin ja sen semmoisiin.

Olen nyt aloittamassa vuoden kestävät kameranäyttelemisen opinnot ja miettinyt pääni puhki, miten saisin ne liitettyä Master-opintoihin tai lopputyöhankkeeseeni jotenkin. Koska voimat ovat todella vähissä, sinkoilu moneen suuntaan ei tunnu sekään hyvältä. Olenkin joinain päivinä ajatellut, että mitä jos sitten kuitenkin rakentaisin Master-opinnäytteeni sen oman esitystaiteilijuuteni ja elokuvanäyttelemisen ympärille ja keskittyisin tosissani näyttelemiseen ja siinä kehittymiseen. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että tämä sairaus on vienyt fyysisestä toimintakyvystäni n. 70-80%. Kehoni on todella voimaton ja stressinsietokyky nollilla. Taiteilijuus ja esiintyjyys on rankka tie, varsinkin kun jaksaminen on vähissä. Näyttelijäksi muiden teoksissa minusta ei tällä kropalla ja näillä voimilla ole. Toki omaa taidetta voi tehdä täysin omilla ehdoilla ja jaksamisen mukaan ja se olikin yksi kiinnostukseni kohde, että mitä se voisi sitten olla ja miten sitä voisi tehdä. Mutta ongelmaksi tulee jälleen se, että kuka siitä maksaa.  Ja se, että valmistuttuani olisin sitten ehkä parempi näyttelijä ja parempi taiteilija mutta en välttämättä edelleenkään elättäisi sillä itseäni, varsinkaan jos olen edelleen silloinkin näin sairas. Kunnianhimo, määrätietoisuus, sitoutuminen, intohimo ja heittäytyminen ovat niitä asioita, joita taiteilijuus vaatii. Mahdollinen toipuminen  taas vaatisi lepoa, lepoa, lepoa, rauhaa, armollisuutta, tasaisuutta, tylsyyttäkin, loputonta itsen ja kehon kunnioittamista, lempeää arkirytmiä ja lempeyttä kehoa kohtaan, joten taiteen tekeminen, ainakaan omissa silmissäni ja sairaus eivät aina oikein sovi yhteen. Teen aina taidetta intohimolla ja se jos mikä vie voimavaroja.

Minulle on kyllä ehdotettu, että tekisin taidetta sairauteni ehdoilla ja jopa sairaudestani. Moni näkee mut vahvaäänisenä taiteilijana, jolla on vahvat visiot, kyky tehdä visioista esityksiä sekä paljon taitoa ja annettavaa. Mutta edelleenkin, kuka siitä taiteesta maksaa, kuka jaksaa hakea siihen rahoituksen (minä en) ja johtaako se joskus työllistymiseen?  En halua uhrata viimeisiä voimia esitystaiteen alttarille. Toisaalta, tiedän, että kyllä tästä kaikesta kafkamaisuudesta vielä esitys on syntymässä. Mutta onko se lopputyöni Master-opintoihin, ehkä ei.

Eli  nyt sitten päädyin siihen toiseen ratkaisuun. Tähtään siihen, että tulisin saamaan viran tai ainakin päivätyön tai  mahdollisesti residenssitaiteilijan paikan valmistuttuani. Mikäli siis vielä kuntoudun takaisin työkykyiseksi, mulla olisi edes jokin kunnon ammattitaito. En nyt kirjaa tähän opinnäytteen aihetta ja sisältöä sen tarkemmin mutta heti, lun olin päätöksen tehnyt, taakka putosi harteiltani. Tämä voisi olla se portti ihan palkkatyöhön. Toki, jos joskus paranen, voin sitten taas enemmän panostaa esiintymiseen ja oman taiteen tekemiseen.

Kameranäyttelemisen koulun käyn nyt joka tapauksessa, koska se on kiinnostanut jo pitkään ja koska sitä ei voi enää perua, mutta en yritä nyt väkisin yhdistää näitä opintoja, koska siihen nyt vain ei löydy ratkaisua. Voihan olla, että osaset loksahtavatkin sitten lopulta kohdilleen ja yhtäkkiä yhteys löytyykin. Eihän sitä koskaan tiedä.

On myös paradoksaalista, että mua on alettu nyt pyytää juttuihin näyttelijäksi ja tanssijaksi, kun en siihen enää pysty. 10 vuotta sitten ei pyydetty mihinkään, kun olisin ollut elämäni kunnossa. Mutta ehkä tämä kertoo siitä, ettei näyttelijyyskään ole enää niin kaukainen asia kuin se oli vielä 10 vuotta sitten. Taitoni on nähty ja kuultu. Jospa vielä joskus kuntoutuisin, niin voisin senkin pariin palata.

Uskon, että järkiratkaisu tuo elämään mielenrauhaa. Ammattitaidon laajentaminen ja kartuttaminen, ihmisten kanssa tekeminen, verkostoituminen ja taiteen soveltaminen käytännön työelämässä saadakseni jalkaa ovenväliin olivat alunperinkin ne syyt, miksi hain Master-opintoihin ja näihin aion nyt keskittyä. Oma taide voi kulkea siinä sivussa tai siihen voi palata sitten joskus, jos vielä kuntoudun.

Työ ja raha Mieli Työ

Voisiko joku taitava tutkiva journalisti tarttua tähän?

Vai pitääkö ihmisen ensin itse kokea tämä sairaus ja kärsiä vuosikausia, ennen kuin tästä tulee tärkeää?  Nyt koronan myötä meitä sairastuneita on yhä lisää.

Opintojeni ensimmäisenä päivänä konkretisoitui  se, miten huonossa kunnossa olen. Tämä hätkähdytti myös, kun tein Kelalle ns. vammaisen opiskelijan hakemusta.

En pääse kyykkyyn ja jos menen, en pääse sieltä ilman tukea ylös. En saa oikeaa jalkaa koukkuun ilman kovaa kipua, jaksan keittää aamukahvin vain, jos istun ja lepään välillä, hengästyn, jos pyyhin pöydän, hengästyn puhuessa, en meinaa jaksaa taputtaa teatterin katsomossa, en jaksa maalata taulua sen fyysisyyden takia, en jaksa seistä kovin pitkään, kävelyni on hyvin hidasta ja vaivalloista varsinkin portaissa, sairaus ei näy päällepäin, joten jään helposti ihmisten jalkoihin ja esim. bussin ovien väliin, oksennan tai pyörryn, jos joudun heiluttamaan päätäni tai ylipäänsä liikun hieman liikaa, en pysty enää juoksemaan kuin kolme-neljä askelta. Mikäli käyn jossakin tai tapaan ihmisiä, en nuku kunnolla seuraavana yönä, koska sydän hakkaa rasituksesta ja keho ei suostu rauhoittumaan. Jos kuormitan itseäni yhden päivän, palaudun viisi. Ajatus pätkii. Aiemmin muistin aika helposti uusien ihmisten nimet ohjatessa ryhmiä, nyt nimiä on lähes mahdotonta painaa mieleen. Aamulla kestää tunnin heräämisen jlk, että näkö normalisoituu ja pystyn lukemaan. Äänet ottavat korviin. Sosiaaliset tilanteet ja keskustelut vievät usein kaikki voimat.

Ja toistan nyt itseäni ja kertaan vielä: Edelleenkään tätä sairautta ei Suomessa kaikkien lääkäreiden toimesta tunnusteta sairaudeksi, vaikka maailmalla ollaan lukuisissa tutkimuksissa todettu tämän olevan biologinen sairaus. Peruslääkärit eivät tunnu tietävän Suomessa sairaudesta mitään, eivätkä he lue uusimpia ulkomailla julkaistuja tieteellisiä artikkeleita. ”Krooninen väsymysoireyhtymä (chronic fatigue syndrome, CFS), on vakavasti elämää rajoittava elimellinen (fyysinen) sairaus, jota psyykkiset syyt eivät selitä.” Näin lukee Duodecimin Terveysraportissa, joka on laadittu 5.8. 2020. Mitä kyseenalaistettavaa tässä vielä on?

Täältä näkyy, että ICD:n tautiluokituksessa  tämä on poistettu  ”toiminnallisten häiriöiden” joukosta aikaa sitten ja luokitellaan biologiseksi sairaudeksi. Sairauden hoitaminen ”toiminnallisena häiriönä” tai ”somatisaationa” heikentää potilaiden oikeusturvaa ja leimaa potilaat luulosairaiksi. Diagnoosilla, joka luetaan ”toiminnalliseksi häiriöksi” ei saa sairausetuuksia, eikä sairaalle ihmiselle kuuluvia vammaispalveluita. Kaikista huonoimmassa kunnossa olevat potilaat saattavat jäädä edelleenkin kokonaan vaille hoitoa.

Suomessa meitä hoidetaan osittain edelleen pääosin kuin konversiopotilaita, psykoterapialla, jos silläkään, eikä mitään biolääketieteellistä tutkimusta tästä Suomessa tehdä. Kokeellista, huonossa kunnossa olevia potilaita auttavaa lääkitystä tähän sairauteen määränneet lääkärit ovat saanet toimilupakiellon. Pahimmassa tapauksessa ihminen voi siis maata vuosikausia vuodepotilaana saamatta mitään hoitoa ja sairaan ihmisen tukia, vaikka potilasjärjestöt tekevät parhaansa. Sairauden toteaminen  toiminnalliseksi häiriöksi on täysin joidenkin yksittäisten psykiatrien mutupohjalta luomien teorioiden varassa. Mitään tieteellistä pohjaa ei näiden teorioiden taustalla ole ja jos niitä kysytään, ei vastausta löydy.

Yksittäisten lääkäreiden julkisuudessa laukomat mutulausunnot saavat aikaan sen, että kaikista huonoimmassa kunnossa olevat potilaat katoavat pikkuhiljaa kokonaan yhteiskunnasta joko sängynpohjalle, oman käden kautta kuolemaan tai hakeutuvat ulkomaille saadakseen kokeellista helpottavaa hoitoa tai eutanasian.

On täysin absurdia, että tämä asia on hoidettu Suomessa näin. Ulkomaisia tutkimuksia ei seurata, potilasjärjestöjä ei kuunnella ja kritisoijilta vedetään matto alta koskien Kelan kuntoutushakemuksia. Joissakin lehtikirjoituksissa on otsikoitu, että ”potilaat maalittavat” johtavia lääkäreitä. Onko tämä ihme? Kirjoittelu on usein potilaita dissaavaa ja vain näitä muutamia teorioitaan hatustaan veteleviä psykiatreja kuunnellaan. Biologisen sairauden psykologisointi ei toki ole uusi ilmiö, mutta on todella raskasta itse joutua vakavan sairauden kanssa psykologisoinnin uhriksi.

Ja lääkärikuntaa nyt siis parhaillaan ja edelleen tämän päivän Suomessa koulutetaan siihen, että ”potilaat pelkäävät liikuntaa” ja lääkäreitä kehotetaan kohtelemaan potilaita kuin hysteriapotilaita ikään 1700-luvulla. Elänkö mä jossain Kafkan novellissa!?

Se, että biologista sairautta ”hoidetaan” toiminnallisena häiriönä syyllistää vakavasti sairaan potilaan. Potilas on itse vastuussa paranemisestaan ja jos hän ei parane, hän ei ole ”kuntouttanut” itseään oikein. Tämä sairaus vaatii systemaattista biolääketieteellistä tutkimusta ja kunnon tutkimusrahoitusta siihen. Eihän kaikkia syöpädiagnoosin saaneitakaan lähetetä suoraan palliatiiviseen hoitoon ja Terhokotiin, vaan heitä tutkitaan ja hoidetaan asianmukaisin lääketieteellisin keinoin niin  kauan, kun hoidoista on apua.

Tässä erittäin hyvä kooste aiheesta.

Täällä lisää faktaa (facesivu), ja täällä ja täällä.

Hyvinvointi Terveys