No, mun ketodieetti loppui, ainakin toistaiseksi syystä, että siitä ei ollut mitään mainittavaa hyöytyä tähän sairauteen (ME/CFS). Ok, olisin voinut väkisin jatkaa kuukauden tai kaksi, mutta eikö se ”piristyminen” pitäisi tapahtua jo vähän nopeammin? Ehkä yritän vielä joskus toiste uudelleen, ehkä en. Mulla ei ole varaa nyt olla yhtään tämän uupuneempi kuin mitä jo nyt olen.

Mitä siitä ns. ketoosista sitten seurasi?

Nuutunut, pöhnäinen, uupunut ja tunkkainen olo, joskin se on ollut vallitseva olotila tässä jo yli vuoden. Nyt olin ehkä vielä heikompi, jotenkin erityisen hömelö ja melankolinen. Kropassa voimaa nolla. Ihan hirveää  eroa fyysisessä voinnissa en tosin huomannut, kun taas aloin syödä leipää ja perunaa. Ehkä mieliala nyt hiilareiden myötä vähän tasaisempi, skarpimpi ja huimauksen tunnetta on vähemmän. Ja sydän hakkaa vähemmän.

Turvotus väheni ja vatsa ehkä oli vähän paremmassa kunnossa ts. ilmaa vähemmän. Tämähän on tosi ympäristöä kuormittava dieetti, kun uloste on lähes pelkkää rasvaa ja varsinkin, jos syö paljon lihaa (mitä en kyllä itse tehnyt, hieman aloin syödä punaista lihaa).

Ruokahalu katosi lähes kokonaan. Oli myös reissussa (olin viikon Turussa) vaikea löytää syötävää. Unohdin välillä kokonaan syödä/söin reissussa ehkä liian kevyesti ja yksipuolisesti. Voi kyllä sanoa, että tavallaan tämä askeettisuus helpotti elämää. Mitään ei tehnyt mieli, syöminen oli lähinnä tankkaamista eli sitä ei oikeastaan tarvinnut ollenkaan miettä (muuta kuin kaupassa). Herkut jäivät pois.

Loppuvaiheessa ehkä ”sössin” ketoosin syömällä suolapähkinöitä. Ruokahalu palasi nimittäin seuraavana päivänä ja  olin niin uupunut, että päätin lopettaa koko homman, että jaksan opiskella viikon loppuun ja että ylipäänsä pääsen raahautumaan Turusta kotiin. Tunsin itseni nääntyneeksi ja jokainen askel  sattui ja 1 km käveleminen tuntui maratonilta. Joskin tämä kipu ja raajojen raskaus nyt ollut normi koko kesän.  Ostin sitten sushia ja tofuperunaruuan. Hitto että oli hyvää!

Kiloja on pudonnut ja putoaa edelleen. Alkupaino oli n. 59 ja nyt painan 56-57. Herkut  (sokeriset) jäivät nyt jotenkin kokonaan elämästä pois. Enää ei kuitenkaan ole niin nääntynyt olo kuin oli viikko sitten. Suhde ruokaan muuttui jotenkin mutkattomammaksi. Tämä on se positiivinen juttu. Kun turhat herkut ja mieliteot jäivät pois, myös turha tuskailu ”liikaa syömisestä” jäi pois. Ehkä päinvastoin syömisestä tuli tosi väkinäistä, mikä oli outoa. Syömiseltä katosi tavallaan ”mielekkyys”. Tämä olisi varmasti hyvä dieetti tunnesyöpöille! Mutta huom. tässä on myös ortoreksian vaara, jos sellaiseen on taipumusta.

Rasvan syömistä aion jatkaa ts. syön hyviä rasvoja enemmän kuin ennen tätä. Viljoja syön edelleen melko vähän mutta lähes joka päivä olen nyt syönyt  vähän leipää, jos on tehnyt mieli ja myös riisiä tai perunaa.

Kokeilin siis tätä dieettiä toiveena lisääntynyt energia sekä kipujen ja uupumuksen väheneminen, mutta niihin en tästä kyllä saanut apua, päinvastoin.

Mulla olis nyt kolme viikkoa aikaa päättää, että ”mitä teen isona” eli mistä teen opinnäytetyöhankkeen/minkä asian syventämiseen käytän seuraavat kaksi vuotta. Mulla on edelleen tässä viisi eri kontekstia vaihtoehtona. No, vuosi sitten niitä oli viisitoista.

Tätä päätöstä hankaloittaa ”hieman” se, etten tiedä, pystynkö edes kävelemään vuoden päästä, pääsenkö sängystä ylös, pystynkö puhumaan, ajattelemaan tai kirjoittamaan? Istunko pyörätuolissa? Nouseeko käsi? Määrittääkö nyt tässä tulevaisuus sen mukaan, että sairaus tulee tod. näk. menemään huonompaan suuntaan vai siten, että tämä pysyy tällaisena vai siten, että palaudun ehkä vielä jokseenkin työkykyiseksi vai siten, että pystyn vielä tomimaan kuten esim. viisi vuotta sitten eli kuten terve ihminen (tuskin tulee tapahtumaan). Ja valitako tunne/taide, järki/ura vai terveys edellä? Kannattaako panostaa hirveästi ”järkeviin” asioihin, jos en kuitenkaan tule enää työllistymään vai kannattaisiko valita itseä ihan oikeasti kiinnostavat jutut? Toisaalta enpä niihinkään pysty nyt täysillä panostamaan, joten parempi kai sittenkin valita järki. Että olisi edes jokin ”kunnon ammatti” tiedossa taidehörhöilyn sijaan.

Tietenkin tarkoituksena olisi se, että tulisin työllistymään. Mutta mihin ja tosiaan, tulenko koskaan edes työkykyiseksi enää?

Tuntuu, että menee hirveästi potentiaalia, taitoa, tietämystä ja kokemusta hukkaan. Olisi ollut vielä niin paljon kaikkea tehtävää, sanottavaa ja opittavaa!

Motivaatio opiskeluun on toisaalta hyvä ja toisaalta hakusessa. Kun ei tiedä, johtaako mikään mihinkään ja kroppa ja mieli sanoo, että pitäisi vain levätä, levätä ja levätä. Mutta jos meinaa edetä opinnoissa, on kuitenkin tehtävä juttuja systemaattisesti. Koitan pitää tahdin tasaisena, ettei kasaannu liikaa kuormitusta tietyille aikajaksoille. Opiskelu on tavallaan mielekästä, mutta tahti pitäisi osata pitää tarpeeksi hitaana ja kevyenä, ettei työkyky mene kokonaan.

Olen jälleen miettinyt blogin lopettamista ts. sitä, että pitäisin tätä vain itsellesi yksityisenä päiväkirjana. En tiedä, kiinnostavatko nämä sairauspohdinnat ketään ja muutenkin, en tiedä antaako tämä julkinen avautuminen itsellekään mitään. Toisaalta, kai tämä on jokin yhteys ulkomaailmaan, kun opinnotkin ovat niin itsenäisiä ja kavereitakaan en oikein enää jaksa tavata.