Mun pitkäaikainen stressin aihe on ollut se, etten osaa ollenkaan englantia. En siis ollenkaan. (No okei, ymmärrän kyllä jotenkin kuulemani mutten osaa itse tuottaa puhetta, saati tekstiä). Vietin lukiossa englannin tunnit lähinnä kuvisluokassa. Lapsena taas isä vastusti kaikkea amerikkalaista kulttuuria mainoksista lähtien, joten englannin kielen kanssa jouduin tekemisiin vasta yläasteella ja silloinkin vastahakoisesti.

Ruotsin kieli on aina kiinnostanut enemmän ja ruotsiksi on tullut opiskeltuakin. Espanjakin on paljon hauskempi kieli kuin englanti. Ylipäänsä en  ole koskaan ollut mitään kielinaisia.

Nyt päätin ottaa härkää sarvista ja suorittaa erään näyttelemiseen liittyvän laajahkon opintokokonaisuuden kokonaan englanniksi.

Luultavasti opinnot tulevat sisältämään paljon noloja ja kiusallisia tilanteita, tuskanhikeä ja itkupotkukiukkua mutta tämä nyt on semmoinen asia, joka pitää vain hoitaa pois alta.

How plenty is the bell? I snif my rose, very good taste.

Tietysti huolettaa, että miten tulen jaksamaan kahdet osa-aikaiset opinnot näin huonossa kunnossa. Jostain päästä täytyy sitten tinkiä, jos tuntuu, että voimat loppuvat kesken. Mutta joitakin asioita en vaan jaksa enää lykätä, olin sairas tai en.