Nyt alkoi loma ja on aika pienen reflektion. Eilen kirjoitin itselleni 10 sivua ajatuksia työharjoittelusta. Tässä niistä ajatuksista muutama.

Mitä siis oivalsin työharjoittelussa?

Opin ihan todella paljon. Opin lisää ryhmien ohjaamisesta, opin muistisairauksista ja muista aivosairauksista, opin vetämään luovia ja keskustelevia lukupiirejä, testasin aiemmin oppimaani runotusmetodia, soitin selloa ympäri taloa, vedin tuolitanssia, juttelin, kuuntelin, pidin levyraatia, luin ja lauloin runoja…

Suunnittelin ja rakensin myös tilauksesta harjoittelun aikana talon pommisuojaan meriaiheisen aistihuoneen, joka sai kovasti kiitosta sekä asukkailta että työyhteisöltä. (Kuvissa.) Siellä kuuntelimme asukkaiden kanssa aaltoja, musiikkia, teimme yhdessä runoja ja lisäksi hieman tanssahtelin, soitin selloa ja luin meriaiheisia runoja.

Mitä opin itsestäni? Opin, mitä kaikkea työn pitää sisältää, että se tuntuisi tärkeältä ja mielekkäältä. Itsestäänselvästi pidän kulttuurista vanhustyötä tärkeänä. Lisäksi työn pitää olla sekä itsenäistä että sosiaalista, tarpeeksi haastavaa, monipuolista, luovaa ja tässä työssä plussaa oli myös taiteellinen puoli ja  se, että pääsin soveltamaan monia oppimiani ja kehittämiäni soveltavan taiteen metodeja ja visuaalisen teatterityön taitojani.

Tämä työ oli tätä kaikkea. Nyt onkin sitten mietinnässä, miten tästä jatkaa. Jos joskus saisin viran, työ olisi lisäksi kokopäiväinen, todella hektinen, sisältäisi paljon tuotantoa, koordinointia, kirjaamista, tiedottamista, palavereja jne… Jos taas lähtisin residenssitaiteilijuuden suuntaan, työ olisi ehkä henkisesti ja taloudellisesti epävarmaa, apurahojen varassa ja saattaisi olla myös välillä vähän yksinäistä ja liiankin itsenäistä.

Tässä harjoittelussahan oli täydellistä se, että sain keskittyä tiettyihin juttuihin, eikä tarvinnut revetä joka suuntaan. ”Oikeassa työelämässä” tuollainen rajaaminen harvoin onnistuu, vaikka onkin kyllä tärkeä taito osata työssä kuin työssä.

Opin myös sen, että en halua tehdä pelkästään tuottajan hommia. Haluan vetää ryhmiä, olla ihmisten kanssa, tehdä myös luovia taidejuttuja ja jotain soveltavaa siltä väliltä. Tuottajan työ on liian hektistä ja stressaavaa mulle. Onneksi en saanut sitä tuottajan paikkaa silloin huhtikuussa.

Opin itsestäni myös sen, että kulttuurinen vanhustyö on ihan mun juttu. Koen sen tärkeäksi, mielekkääksi ja lisäksi olen jo aika pätevä siinä hommassa. Toki kliinistä tietoa pitää vielä haalia lisää ja terapeutin taitoja ja esim. kuvataideosaamista haluaisin lisää. Myös nukketeatterimetodit ja käsityöjutut kiinnostavat. Hoitotyöhön musta ei olisi  kunnonkaan vuoksi (suuri arvostus lähihoitajille ja sairaanhoitajille!) mutta muunlainen vanhusten kanssa oleminen ja tekeminen tuntuu luontevalta ja mukavalta.

Nyt vaan tosiaan pitäisi miettiä, mikä on se seuraava askel, kun opinnot alkavat. Että teenkö  YAMK-opinnäytetyön taiteellisesta vai jostain muusta, ehkä pysyvämmän työnsaannin näkökulmasta.

Mutta ensin  pidän loman!!

Mietin eilen tuota Armi Aavikon ”traagista elämää”, josta nyt on paljon iltapäivälehdissä kuunnelman myötä puhuttu. Mikä hänen elämästään sitten teki niin traagista ja kuka sen määrittelee? Oliko se se, että hän ei saanut perhettä vai se, ettei saanut Dannyä vai se, ettei valmistunut sairaanhoitajaksi vai se, että kuoli keski-ikäisenä vai se, että käytti alkoholia liikaa? Monihan haaveilee siitä, että elättäisi itsensä artistina, rakastuisi palavasti ja kuolisi ilman vanhuuden tuomia kremppoja.

Mietin, että jos minä kuolisin tänään (lähes saman ikäisenä kuin Armi), moni ehkä näkisi mun elämän hyvinkin traagisena (ja toki näkeekin: ”susta olis voinut tulla vaikka mitä”, kuulen usein erään lähisukulaisen suusta.) En tehnyt lapsia, en mennyt naimisiin, en valmistunut maisteriksi, en erityisemmin menestynyt urallani tai tienannut suuria summia, elin aika yksinäisenä ja sairastuin vakavasti nelikymppisenä. Jonain päivänä näänkin itseni näin: epäonnistujana ja traagisena reppanana ja toisena sitten taas ihan toisin. Jos alkaisin määrittää itseäni ulkoapäin ja ulkoisen menestymisen mittareilla, varmasti olisi usko loppunut jo aikoja sitten.

Ja olenko edes haaveillut lapsista, perheestä ja avioliitosta? No oikeastaan en. Olenko viihtynyt aika lailla itsekseni ja omissa oloissani ilman jatkuvaa sosiaalista trafiikkia ja illanistujaisia? No pääosin kyllä. Urasta ja menestymisestä ehkä olen haaveillutkin mutta mistä urasta, en osaa sanoa. Niin moni asia kiinnostaa. Minulle on ollut tärkeintä, että esitykset, joita teen, miellyttävät ennen kaikkea mua itseä, että voin seistä niiden takana. Myöhemmin on tullut tärkeäksi kriteeriksi taiteellisen pieteetin lisäksi suhteet työryhmään ja hyvä henki treeneissä. Raha ja menestys ovat olleet toissijaisia.

Mietin, että ehkä Armin elämästä teki ulkoapäin katsoen traagista se, että hän oli liian kiltti ja meni muiden pillin mukaan, eikä toteuttanut omia haaveitaan tai sitä, mitä olisi halunnut elämältä (ja toki addiktio ja siskon kuolema). Lopulta emme voi tietää. Tuo aika, jossa hän eli nuoruuttaan, oli myös hyvin naisvihamielistä ja alentavaa, eikä omaa ääntä saanut millään äijäporukassa kuuluviin.

Missioni olkoon ja on pääosin ollutkin: Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, niin yritän mennä sinne, minne itse haluan mennä kuuntelematta liikaa ulkopuolisia määritelmiä, mitä saan missäkin vaiheessa ja iässä tehdä ja mihin mulla on oikeus mennä. Oli se, mitä sitten halusinkaan, turvaa, vakautta, luovuutta, taidetta, kuntoutumista, lepoa, merkityksellistä työtä, itsensä toteuttamista, oman persoonan ja omien taitojen kehittämistä, rauhaa ja hiljaisuutta tai mitä lie. Silloin en elä tragediaa vaan ihan vain sitä omaa elämää kaikkine puolineen.

Ja toki joskus voi tuoda onnea myös se, että tekee joitakin valintoja toisen mieliksi, jokainen valitsee itse.

Tällaisia mietteitä nyt, kun olen jälleen kerran hyppäämässä johonkin uuteen ja tyhjän päälle. Enää viikko töitä, sitten loma ja elokuussa alkavat uudet opinnot. Konkreettisesti olen hypännyt viimeksi 1,5 vuotta sitten kun kuva on otettu. Ehkä vielä joskus.

Kuunnelma kuunneltavissa Yle Areenasta.

Kuva: Xavier Bambú Locquet Vandenberghe