Mulla menee täysin yli ymmärryksen, miten joku voi mitenkään nähdä salaliittoa näissä koronaan liittyvissä rajoituksissa ja turvatoimissa! Miten se voisi mitenkään olla mahdollista, että valtamedia, päättäjät, tutkijat, viralliset terveydenhuoltoelimet jne. voitaisiin saada juonimaan salaliittoa keskenään ja kuka siitä hyötyisi!

Silti. Eräskin facekaverini jakoi tänään jonkun huuhaa-artikkeilin, jossa jälleen kerran kritisoitiin maskien käyttöä ja vedottiin ”tilastoihin”. Että kaikki on liioittelua, että ”ihmisten pitäisi saada rauhassa hengittää raitista ilmaa ja olla vapaita” ja että kaikki tämä säätely on pelkkää propagandaa. En tiedä, mikä aamupöpperö muhun iski ja läksin sitten kommentoimaan postausta, että nyt järki käteen ja heitin jotain faktaa pöytään, ja että juuri turvatoimien takia pandemia on edes jotenkin saatu pidettyä aisoissa. Yhtäkkiä mua alettiinkin syyttää kommenteissa natsiksi, joka pelkää virkavaltaa ja että juuri ”tällaisesta pelokkuudesta ja tietämättömyydestä kaikki paha saa alkunsa”. Aarghhh.

Pelottaa tämä ihmisten typeryys ja sokeus. Mies sanoo, että jätä omaan arvoonsa ja anna typerien taistella keskenään somessa. Yritänkin. En yleensä ikinä kommentoi MITÄÄN somessa, paitsi ehkä söpöjä kissavideoita. En tiedä, mikä muhun meni, miksi piti lähteä sörkkimään, kun ei se muuta mitään. Mustavalkoinen ja näköalaton ajattelu ei muutu miksikään. Mitään järjen ääntä ei kuunnella, koska he ”tietävät totuuden”. Ja  mitä ihmeen natsia on siinä, että haluaa suojella läheisiään ja muita kaduntallaajia saamasta tautia?

Entä miten ihmeessä jossain rokotteessa voisi teknisesti katsoen olla jotain mikrosiruja! Äly hoi. Mikäli rokotteita ei olisi ikinä annettu, täällä riehuisi edelleen jos jonkinlaista rokkoa, ruttopaisepöhöä ja keuhkokuumeita. Eri asia sitten on, jos katsantokanta on selkeästi linkolalaisen ihmisvihamielinen. Mutta kun nämä vapausaatteen kannattajat eivät vain jaksa käyttää maskeja ja pysyä kotona, koska se ”rajoittaa ihmisoikeuksia”. Tästä näkökulmasta katsoenhan myös esimerkiksi turvavyön käyttäminen autoissa on ihmisoikeutta rajoittavaa ja täysin turhaa, koska liikenteessä ”kuolee niin vähän porukkaa”. Turvavyön käyttöpakko on salaliitto ihmiskunnan vapautta vastaan. Entä sitten muut säännöt? Liikennesäännöt, lait ja muut velvollisuudet ja vastuu? Onko kaikki salaliittoa, jolla vain pyritään rajoittamaan juuri sinun vapauttasi?!

Ajatus siitä, että vanhusten ja heiveröisten suojeleminen tappavalta sairaudelta olisi natsismia ei vaan kertakaikkiaan mene mun kaaliin.

Mulla on välillä tosi matala kynnys typeryyttä ja sivistymättömyyttä kohtaan. Siksi yritän pysyä poissa somesta. Mutta eihän typeryydeltä voi välttyä täysin, jos ihmisten kanssa haluaa olla tekemisissä. Miten voisin jotenkin nyt vain kylmettää itseni ja antaa olla? Ehkä tämä ahdistus menee ohi.

Someraivo nyt ei ole tietenkään mikään uusi asia. Mutta jotenkin tuntuu, että homma on lähtenyt ihan täysin käsistä. Tuli mieleen yksi ihan äskettäin ilmestynyt tositapahtumiin perustuva kirja, jossa nuori teatterintekijä joutui kavalluksen uhriksi. Hänen kesäteatteria tuottava firmansa joutui kavalluksen vuoksi konkurssiin ja velat olivat valtavat. Hän haki vertaistukea eräästä faceryhmästä ja saikin ymmärrystä ja tukea. Jotenkin pävitys kuitenkin kulkeutui julkiseksi ja tämä nuori yrittäjä (nainen kun oli) joutui kärsimään suuresta määrästä äijien vihapostia, joiden mukaan hänet kuuluisi raiskata julkisesti tai tappaa ja pahoinpidellä tai vähintäänkin hänen kuuluisi tehdä itsemurha.

Mua alkaa itkettää kaikki tämä. Tämä menee niin päin persettä tämä homma. Tuohon verrattuna natsisyytökset ovat pientä, mutta kyllä mua silti ahdistaa.

Tällaista tänään. Olin ajatellut kirjoittaa Tuuve Aron uudesta kirjasta. Sekin on saanut aikaan yllättävän (joskin pienehkön) someraivon. Kirjaa vastaan ovat käyneet niin  transihmiset kuin heterotkin. Oma mielipiteeni on, että kirja on kyllä aika kieli poskessa kirjoitettu. Kirjoittajan ääni on subjektiivinen, väliin ehkä hieman vanhakantainen ja tarkoituksellisen tunteellinen, katkera ja aggressiivinenkin mutta Tuuve Aron tyylin tuntien myös aika itseironinen. Sallittakoon taideteokselle subjektiivisuus ja kohtuuttomuus. Sitäpaitsi kyllä munkin mielestä Helsingin baarikulttuuri menetti jotain siinä, että homobaareista tuli ihan kaikkien baareja. (Pidin itseäni 2000-luvun alkupuolella umpilesbona ja viihdyinkin tuolloin Aron lailla naistenbileissä ja homobaareissa.)  Ja se, että edelleen on olemassa homobaareja muttei enää naistenbileitä, koska se olisi transihmisiä ja muunsukupuolisia syrjivää. Ymmärrän tämän mutta miksi homomiehille sitten edelleen on baareja? Toki kirjassa puhutaan paljon isommistakin asioista kuin lesbojen oikeudesta bilettää ilman miehiä.

Olen muuten käyttänyt Aron erästä romaania inspiraation lähteenä yhdessä esityksessäni tasan kymmenen vuotta sitten. Olin vaikuttunut romaanista ja kun sattumalta näin Tuuven eräissä lesbobileissä, rohkaistuin, menin juttelemaan ja kysäisin, voisinko käyttää tekstiä esityksessä. Tuuve suostui. Lopulta kyseistä tekstiä oli esityksessä hyvin vähän, mutta inspiroivana elementtinä se kuitenkin oli.

Odottelen nyt hieman pelokkaana vihapostia mesessä koskien aamuista keskustelua. Toivon toki, että jättäisivät sikseen, mutta pelkään pahinta.

Kuva: Xavier Bambú Locquet Vandenberghe

Olen pari vuotta ollut jotenkin lukossa. Saanut jännityskohtauksia ihan pienimmässäkin esiintymistilanteessa ja oleillut paljon yksin kotona. Olen jotenkin vaipunut sellaiseen pyhän yksinäisyyden pölyiseen huomaan, josta olen ajoittain ottanut vain pieniä pyrähdyksiä ulkomaailmaan. Olen lukenut, kirjoittanut ja opiskellut. Oleillut omien ajatusteni kanssa. Sanonut kaikkeen ei ja jäänyt aloilleni.

Loppuvuodesta ajattelin kääntää vaihdetta. Päätin sanoa joo kaikelle, mikä herättää perhosia vatsanpohjassa, pelottaa ja ahdistaakin, tuntuu vaikealta mutta oikealta. Ensitöikseni otin casting-kuvat ja hain erääseen TV-tuotantoon avustajaksi. En ole ikinä ollut mukana missään TV-hommissa, enkä näytellyt elokuvissa. Elämäni aikana olen näytellyt yhdessä pienessä lyhärissä ja kahdessa musafilmimainoksessa. Olen siis lähes täysi noviisi. Olen aiemmin myös vähän ihmetellyt, että kuka hullu haluaa mennä näyttäytymään televisioon. Kuka haluaa vapaaehtoisesti julkisuuteen? Mun mielestä TV-ohjelmissa esiintyminen on aina ollut jotenkin vähän noloa ja kiusallista. Viime vuonna käymäni leffanäyttelemisen kurssin myötä tajusin kuitenkin, että tämähän on ihan hauskaa puuhaa. Huomasin myös jännittäväni kuvauksissa ihan jumalattomasti. Ja juuri siksi nyt päätin, että tätä täytyy tehdä enemmän. Miksi jännitän niin paljon? Miksi otan itseni niin vakavasti? Tämä ei ole enää normaalia! Nyt pyörät pyörimään!

Viikkoon ei kuulunut mitään. Sitten tuli viesti, että mulle olisi mahdollisesti tarjolla eräs rooli, jossa olisi jopa ihan reploja. Minulta pyydettiin esittelyvideota ja lähetin sen heti samana iltana. Kyseessä oli pikkurooli, mutta menin silti jotenkin ihan paniikkiin. Samaan aikaan tuntui ihan kamalalta ja mahtavalta. Tuntui, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan.

Jollekulle toiselle tällainen episodi olisi ollut ihan pikkujuttu. Mutta minulle jo se, että ylipäänsä sain haettua johonkin tuotantoon, oli jotain niin uutta ja erilaista, että olin sitten tarjotusta roolista niin hämilläni, että mietin, miksen tehnyt tätä jo paljon aiemmin! Yhtäkkiä muistin, miltä tuntuu elää, tehdä jotain arvaamatonta ja uutta ja pelottavaa. Tuntui siltä, että tästä tämä elämä taas alkaa monen välivuoden jälkeen! Tämä oli hyvä muistutus siitä, millaista minunkin elämäni voisi olla. Kivaa ja jännittävää!

Mulle on aina hoettu, että näyttelijäksi on ihan helvetin vaikeaa päästä, että töitä ei saa mistään ja että lähes kaikki valmistuvat työttömäksi. Tällaista viestiä tulee joka tuutista. Mulla oli nuorena kaveri, joka oli käynyt todella kivisen tien näyttelijäksi. Hän oli lahjakas, kaunis, kouluttautunut ja todella yritteliäs ja silti ovet produktioihin eivät meinanneet aueta. Tuolloin vähän päälle parikympisenä ajattelin, että jos tuo ei ”pärjää” alalla, vaikka on niin hemmetin hyvä ja sinnikäs, miten minäkään ikinä voisin pärjätä! Hylkäsin orastavan haaveen, jota en kyllä uskaltanut tuolloin edes itselleni myöntää. Oikeastaan luulinkin haluavani ohjaajaksi. Ehkä halusinkin? Ajattelin, etten voisi mitenkään pärjätä esiintyjänä, koska on niin paljon taitavampia ja lahjakkaampia, jotka eivät pärjää. Jätin hakematta kouluun. Nyt tajuan, että olin ihan täysin omien ajatusteni uhri. En uskaltanut tarttua asioihin, joita olisin oikeasti halunnut. Vanhemmiltani tuli myöskin sellainen ajattelutapa, että ”kannattaa tehdä vain jotain järkevää, ettei sitten pety ja että pärjää elämässä.” Ajattelin, että ehkä teatteri-ilmaisunohjaajakoulu olisikin ihan järkevä kakkosvaihtoehto. Pääsin kaikkiin kolmeen kouluun, joihin hain.

Mietin, että mitä jos mulla olisikin ollut esikuvana ja lähipiirissä joku, jolle ovet sen sijaan avautuivat helpommin, olisinko silloin uskaltanut lähteä itsekin kokeilemaan?  Ehkäpä. Tai ehkä olisin silti ajatellut, että hän on vain niin hyvä toisin kuin minä. No, jossittelut sikseen. On ihan turha syyttää perhettä, läheisiä tai edes itseään. Asiat menivät miten menivät. Hakeuduin ohjaajakouluun ja opin toki sitten paljon teatterista. Tieni teatterin tekijäksi on ollut hyvin mutkikas mutta omanlainen.

Nyt yritän ajatella näyttelijyydestä, että mitä väliä. Mitä väliä, mitä muut ajattelevat tuosta ammatista tai siitä, että minä näyttelen. Mulle se, että koen tuollaisia ”elämisen tunteita” on jo se juttu. Se kertoo, että olen menossa oikeaan suuntaan ja siksi en oikeastaan edes murehdi lopputulosta. En tiedä, tuleeko musta koskaan hyvää, ammattilaista tai varsinkaan menestynyttä. Se ei ole nyt niin tärkeää. Pääasia on se, että suunta tuntuu oikealta. Voin elättää itseni ihan muilla töillä, pääasia, että saan kehitettyä itseäni silti teatterin tekijänä tai leffapuolella. Sitä paitsi musta tulee myös paljon parempi ohjaaja, jos pääsen itsekin välillä näyttelemään. Ja ennen kaikkea, musta tulee parempi ihminen, kun saan tehdä jotain, josta saan kiksejä.

Silti välillä on todella vaikea unohtaa, mitä muut ajattelevat. Hävettää olla huono, aloittelija, nolata itsensä, varsinkin kun tavallaan on jo ammattilainen. Hävettää ylipäänsä edes astua esiin, näyttäytyä sellaisena kuin on tällä hetkellä. Ja sitten se on kuitenkin se hinta, mikä pitää maksaa, jotta tätä voisi tehdä ja tulla hyväksi. On myös turha välittää siitä, mitä muut kuiskivat korvaan alan haastavuudesta. Kuljen joka tapauksessa omaa sekavaa polkuani ja kohtaan omat haasteeni. Muilla on omansa.

Tämä pieni hyppy tuntemattomaan on saanut aikaan jonkinlaisen henkisen lumivyöryn. Olen hakenut töitä, joihin en ihan ole valmis ja kouluihin, joihin olen ihan liian vanha. En enää voi jatkaa tällaista Prinsessa Ruususen unta. On pakko herätä elämään sitä omaa elämää ja hypätä. Sitä paitsi, kun selviää jostakin itselle pelottavasta asiasta hengissä, pienemmät haasteet tuntuvatkin paljon helpommilta. Haasteita lisää tänne siis. Olen valmis. Tai en ole, mutta tuulta päin!