Kun tässä on nyt tullut pyörittyä paljon oman navan ympärillä omissa pikkuympyröissä viimeisimmät kuukaudet, on hyvä alkaa pikkuhiljaa suunnata ajatusta myös ulkomaailmaan. Ajattelen, että itsemyötätunto, itseymmärrys ja itsearvostus ovat hyviä asioita ja johtavat aina parempaan kuin itsekritiikki, itsesyytökset, häpeä ja jatkuva syyllisyys. Edellisessä kirjoituksessani on esimerkkejä itsemyötätuntoisemmasta ajattelutavasta.

Joissakin asioissa oman itsen ympärillä pyöriminen on kuitekin johtanut nykyajan ihmiset harhaan. Tässä joitakin harhakuvitelmia, joista irti päästäminen itseasiassa ainakin omasta mielestäni jopa paradoksaalisesti keventää mieltä ja vähentää katkeruutta.

Kuvittelen, että ansaitsen parempaa kuin muut. En ansaitse sen enempää kuin kukaan muukaan. Ei ole mitään syytä, miksi olisin jotenkin etuoikeutettu saamaan elämässä hyviä asioita, en edes vaikka olisin kokenut sairauksia, onnettomuuksia,  traumaattisen lapsuuden tai ponnistellut huonojen ihmissuhteiden kanssa. Monet asiat vaativat ponnistelua, vaivannäköä ja sinnikkyyttä. On todennäköisempää saavuttaa asioita, kun niiden eteen näkee vaivaa. Ponnisteluista huolimatta voi silti olla, etten saavuta noita asioita, koska ”olisin ansainnut ne”, niitä ei jaella jostakin ”ansaittujen asioiden korista”. ”Ansaintiajattelusta” luopuminen keventää kummasti mieltä ja vähentää katkeruuden tunnetta ja vertailuasetelmaa. On ajanhukkaa ajatella, että ”olen ansainnut enemmän kuin naapurini”. En ole.

Mikään ei myöskään ole niin ärsyttävää kuin ihmiset, jotka kuvittelevat jatkuvasti ansaitsevansa enemmän kuin muut. He esimerkiksi tulevat tunnin myöhässä treeneihin ja ihmettelevät, miksei heitä ole odotettu ja vaahtoavat siitä koko päivän sabotoiden muiden treenejä. Tai antavat jatkuvasti ”hyviä neuvoja” suunnittelutilanteessa ja puuttuvat muiden asioihin ja ovat koko ajan äänessä, mutta itse tilanteen tullessa katoavat paikalta, jättävät vastuun ja käytännön työt täysin muiden hoidettavaksi ja toteavat, että ”teillä muilla on varmaan enemmän vapaa-aikaa hoitaa tällaisia juttuja”.

Harvat ihmiset kokevat saavansa niin paljon arvostusta kuin ansaitsisivat.  Arvostuksen puute on universaali tunne. Näin ajateltuna on oikeastaan keventävää todeta: kukaan muukaan ei koe saavansa tarpeeksi arvostusta  ja mainetta asioista, joiden eteen näkee vaivaa, miksi minäkään siis jäisin kerjäämään muiden arvostusta. Sen sijaan, että tekisi asioita muiden arvostuksen ja kiitoksen perässä, on hyvä keskittyä asioihin, joista itse voi kiittää itseään ja joista nauttii tai jotka kokee itselle merkityksellisiksi. Silloin tekeminen on ”omavaloista” eikä riippuvaista kiitoksesta. Jos kiitosta jää turhaan odottelemaan muilta, fokus on usein väärissä asioissa (miksi tuo sai kiitosta ja minä en? miksi en taaskaan tullut huomatuksi? jne.) ja pian katkeroituu. Mikäli kiitoksen määrää haluaa lisätä, on hyvä alkaa kiittää enemmän muita. Jos kiitosta kuitenkin haluaa, sitä voi myös ihan reilusti pyytää. Voi sanoa suoraan mutta ei syyllistäen esimerkiksi: ”Minusta tuntusi hyvältä, jos kiittäisit minua aina välillä tekemästäni työstä.”

Sen sijaan, että mietit, mitä kaikkea sinä olet ansainnut tässä elämässä, voit miettiä, mitä annettavaa sinulla on muille  ja maailmalle. Tästähän on tietenkin kyse myös työelämässä. Töitä saavat ne, joilla on jotain tärkeää annattavaa jollekin työyhteisölle, eivät ne, jotka ajattelevat, että ovat ansainneet hyvän työpaikan. Sen sijaan, että pelkästään ajattelisit, minkälaisia asioita olisit ansainnut, voit ajatella, kenelle ja mille asioille sinulla olisi annettavaa, mitä ekstraa, mitä erityisiä juttuja. Tämä ajattelu vähentää samalla tavalla katkeruutta kuin edellinenkin. Missään ei jaeta kivoja työpaikkoja, mainetta ja kunniaa jotenkin niin, että ”tuopa ihminen ansaitsisi nyt oikein kivan duunin, sopivasti mainetta tai kiitosta, koska on niin osaava ja hyvä tyyppi ja opiskellut ikuisuuden.” Se ei vain mene niin.

Ajattelen, että minun kuuluu saada asioita ihan vain koska olen ihminen ja riitän sellaisenaan. Monissa asioissa pelkkä oleminen ei riitä. Otetaan esimerkiksi teatteri ja näyttelijän hahmometoditekniikka, joka on johdettu hahmoterapeuttisista prosesseista. Siinä näyttelijä on ”omana itsenään” lavalla, ei tee mitään ennalta sovittua, ainoastaan on läsnä ja tarttuu impulsseihin. Voin kokemuksesta sanoa, että tämä on todella opettavainen ja loistava harjoitusmetodi, mutta lavalla esitystilanteessa harvoin toimii. Olen pähkäillyt metodin keinoja suhteessa muun muassa  improvisaatioon ja autenttiseen liikkeeseen esimerkiksi tanssipedaopintojen yhteydessä. Ei mennä siihen sen syvemmin. Mutta siis perusperiaate on, että sinä riität kyllä, mutta sen jälkeen alkaa se työ. Pelkkä lahnamainen oleilu ei useinkaan riitä. Mikä oikeastaan on autenttista ja vilpitöntä itsenä olemista, onko se sitä, että lopulta vain makaa maassa, hengittää ja unohtaa kaiken, mitä on jo oppinut?

Ilman työtä ja vaivannäköä asioita ei tapahdu. Et ole ansainnut pelkästään olemalla oma itsesi yhtään mitään muuta kuin oikeuden olla oma itsesi. Lähtökohtana ”minä riitän” -ajatus on lohduttava. Siihen sitten päälle rakennetaan se ammattitaito. Pelkkä ”minä” en riitä monessakaan hommassa, jos en osaa hoitaa työtäni. Ei auta, jos joku päättää alkaa kirurgiksi ilman mitään kokemusta ja koulutusta ja hokee itselleen  ”minä riitän” ja sitten aloittaa leikkauksen. Menisitkö sellaisen kirurgin leikattavaksi?

Nykypäivänä tällainen ”minä riitän”- ajattelu on hyvin tavallista monissa asiayhteyksissä. Ihmiset katkeroituvat kun ajattelevat, että ”miksi minä en nyt riittänytkään” näkemättä kuitenkaan yhtään vaivaa minkään asian eteen. Ei ole kyse siitä, että sinä et riitä vaan siitä, että taitosi eivät riittäneet tai olleet sopivia kyseiseen tehtävään. Et ehkä vain ole vielä tarpeeksi hyvä. Joskus toki voi sattumankaupalla pärjätä vaikkei olisikaan kovin hyvä. Sellaista elämä on. Mutta useimpien kohdalla menestys on vaatinut oikeasti työtä ja vaivannäköä. Jos ei tavoittele menestystä vaan ihan ”tavallista elämää”, harvoin silloinkaan riittää pelkkä oleminen. Sellainen ajattelutapa, että ”MINÄ kyllä ansaitsen ihan kaiken vaikken anna kenellekään yhtään mitään”, johtaa hyvin individualistiseen, häikäilemättömään ja itsekeskeiseen maailmankuvaan.

Näillä eväillä.

Ihanaa alkavaa uutta vuotta 2021 kaikille!

Kirjallisuutta: Amy Morin: 13 Things Mentally Strong People Don’t Do

Tämä vuosi alkoi oman Malenkiteatterin proggiksen valmistamisella. Ensi-ilta oli päätetty pitää 10.4. 2020, mutta sattuneesta syystä se peruuntui, niinkuin kaikki muutkin näytökset. Katsotaan josko saisimme esityksen ensi-iltaan tälle keväälle! Mainoskuvat ehdimme kuitenkin ottaa ja niistä tulikin hienoja! Kuvat otti Xavier Bambú Locquet Vandenberghe.

Esitys tulee muuttumaan melko paljon, ja kokoonpanokin hieman vaihtuu. Joudumme siis todennäköisesti ottamaan täysin uudet kuvat. On kuitenkin hienoa, että viime talven treeneistä jäi muistoksi hienot kuvat ja myös muutamia pieniä videoteoksia.

Helmikuun opiskelin elokuvanäyttelemistä Outokummussa. Lokaatiot olivat kirkko ja hautausmaa. Vessaselfie on otettu sen jälkeen, kun kuvattiin pitkään ulkona kovassa pakkasessa ja uitin sen jälkeen varpaitani kuumassa vedessä. Kuukausi oli tosi hauska ja sosiaalinen, vaikka kurssi oli kyllä näyttelijäntyöllisesti melko turha ja suunnattu ehkä enemmän tekniikan opiskelijoille. Hauskaa oli, että sain näytellä leffan nuorinta roolihahmoa, vaikka olin lähes 20 vuotta vanhempi kuin suurin osa porukasta. Unohdin sanoa castingissa ikäni!

Nämä keväiset kuvat on otettu itseasiassa juuri sinä päivänä kuin meillä olisi pitänyt olla ensi-ilta, eli pääsiäisenä 2020. Ensi-iltakiireiden sijaan teimme metsäretken Sipoonkorpeen. Tunnelmat olivat melko omituiset, tyhjät ja ristiriitaiset, mutta tuossa vaiheessa kotoiluun oli jo taas tottunut. Retkeily metsässä piristi!

Tämän vuoden henkireikä on ollut kylmissä vesissä uiminen kaverin kanssa. Kuva huhtikuun alkupuolelta Pikkukoskelta.

Toukokuussa, kun Uudeltamaalta pääsi taas poistumaan, haettiin mun kamat pois Joensuusta ja tulomatkalla käytiin katsastamassa Veijo Rönkkösen perustama Parikkalan patsaspuisto. Aivan mahtava paikka! Rönkkönen on taiteillut 560 patsasta tuonne puistoon, suosittelen käymään!

Juhannus oli ihana, vaikka muistan olleeni tosi väsynyt ja siksi vähän epäsosiaalisella tuulella. Onneksi kuitenkin skarppasin, koska sen jälkeen ei ole paljoakaan kavereita tullut nähtyä! Oltiin pienellä porukalla partiolaiskämpillä, tehtiin tosi hienoja kukkaseppeleitä ja grillailtiin. Ihana pieni tauko kaikesta eristäytymisestä.

Juhannuksen jälkeen mökkeiltiin Verlassa. Oli helle ja tuosta viikonlopusta jäi mukavat ja leppoisat muistot!

Heinäkuu ja elokuun alku sisälsivät kirsikanpoimintaa mökillä ja tanssipedan viimeisiä loppurutistuksia portfolion ja loppuesseen muodossa.

Elokuun lopun ja syyskuun kokonaisuudessaan opiskelin näyttelinjäntyötä ruotsiksi Tryckiksellä ja asuin Karjaalla. Kuukausi oli tosi mahtava! Ehdin tehdä myös demon kevään esityksestämme osin ruotsiksi ihanan kämppiksen ja luokkakaverin kanssa. Tarkoitus oli asua koko vuosi Karjaalla ja palautella ruotsinkieli kunnolla mieleen erilaisten proggisten myötä, mutta opinnot sisälsivät niin paljon fyysistä rasitusta, ettei tämänhetkinen terveydentila antanut myöten.

Syksyllä olen jatkanut esityksen valmistelemista itsekseni, etsinyt töitä ja jatkanut opintoja verkkokursseina ja Avoimessa TeaKissa.

Studiokuvauksissa käynti, roolituspalveluun rekisteröityminen ja työnhaun aloittaminen marras-joulukuussa ovat pieniä askelia ihmiskunnalle mutta minulle työvoitto ja askel pitkään jatkuneesta erakkoelämästä ulos maailmaan. Studiokuvat otti mainio Ilkka Vuorinen.

Vuonna 2021 on aika tarttua asioihin ja pistää potentiaali todella käyttöön.

Ihanaa uutta vuotta kaikille!