Huomaan nyt, että tuo 13. perjantaina  saamani valediagnoosi on vienyt jotenkin ihan järjettömän määrän voimia. Se, että elin viikon kuolemansairaana, oli yllättävä shokki mielelle ja keholle ja vaikka olinkin aluksi tietenkin hemmetin iloinen ja helpottunut, että kyseessä oli väärä diagnoosi, olen nyt myös jotenkin ihan todella väsynyt.

Se, etten olekaan kuolemansairas, ei poista sitä tosiasiaa, että olen kuitenkin sairas , eikä sairaudelle ole vieläkään löytynyt syytä ja nimeä.

Juuri nyt minun pitäisi olla laatimassa uutta yleisötyöstrategiaa teatterilleni, joka on siis toistaiseksi vain nimi, kotisivut ja jonka nimellä on tehty seitsemän esitystä kymmenen vuoden aikana. Strategian laatimisen sijaan naputtelen tätä.

Ajattelen niitä kaikkia iloisia ja reippaita työkseen yleisötyötä tekeviä aikuisia ammatti-ihmisiä, jotka minun pitää kohdata palaverissa hetken päästä. Tuntuu, että olen pelkkä ihmisraunio, joka nyt vaan mieluummin nukkuisi tai kuuntelisi äänikirjaa tai katsoisi telkkaria kuin innovoisi ja ideoisi.

Muistin sitten eräät viisaat sanat, jotka varmaan joku terapeutti minulle joskus lausuhi: Mikä on vähintä, mikä riittää juuri nyt tilanteesta selviytymiseen?  Miten olet läsnä tilanteessa mahdollisimman pienellä paineella ja panostamisella pakenematta tilanteesta kokonaan?

Niin, sen sijaan, että jättäisin nyt kokonaan osallistumatta luennolle tai peräti koko kurssille, koska en ole tehnyt sitä strategiasuunnitelmaa, en ole täysissä ruumiin ja sielun voimissani, en ole yhtään valmistautunut ja saatan kuulostaa siksi tyhmältä ja epäammattimaiselta, näytän Aileen Wuornokselta vanhoilla päivillään jne. jne… Voisinko ehkä sitten kuitenkin osallistua? Olla läsnä vaikka edes kuunteluoppilaana?

Perfektionisti kieltää itseltään kivoja ja kiinnostavia asioita ja jää täten paitsi kivasta ja kiinnostavasta elämästä. On eri asia jättää jotakin väliin sen vuoksi, että on vain pakko levätä kuin sen takia, ettei ole ihan parhaimmillaan ja täydessä iskussa. Luultavasti kaikki menee kuitenkin ihan hyvin, eikä kukaan vaadi minulta mitään niin loisteliasta kuin mitä itse vaadin.

Mikä on se pienin, mikä riittää juuri tänään näillä voimilla, resursseilla ja valmistautumisella? Ehkä se on tänään vaikkapa se, että kuuntelen, olen ystävällinen ja teen vähän muistiinpanoja. Iloitsen siitä, mitä kaikkea innovatiivista muilla on meneillään ja inspiroidun itsekin.

Tätä neuvoa on hyvä noudattaa muinakin sellaisina päivinä, kun ei oikein lähde. Aina ei tarvitse olla viisain, kaunein, innovatiivisin, energisin ja rohkein. Joskus voi ihan vain olla ja kuunnella.

Olen melkein aina ajatellut, että olen liian ruma teatterin lavalle, puhumattakaan elokuvasta. Elokuvissa näemme yhä tänäkin päivänä pääasiassa naisia, jotka ovat painoindeksiltään n. 18-19. Langanlaihoja naiset olivat elokuvissa varsinkin 90-luvulla, jolloin itse olin teini-iässä ja sairastuin syömishäiriöön. Elokuvissa esiintyvät naiset ovat usein myös nuoria, selväpiirteisiä, piikkileukaisia ja suurisilmäisiä. Periaatteessa kaikki nuoret OVAT kauniita.

Olen, ainakin ajoittain ajatellut, että ”näyttelijän urani” ei ole lähtenyt käyntiin, koska olen niin ruma ja varsinkin ylipainoinen. Toisaalta olen kyllä järjellä ajatellen tiennyt, että en edes ole nähnyt paljoakaan vaivaa asian, siis ”näyttelijän urani” eteen, en oikeastaan ollenkaan. Olen myös nuorempana ollut melkoinen draamaqueen ja toisaalta hyvin ujo ja oleillut paljon omissa oloissani, millä ehkä saattaa olla vaikutusta asiaan, ettei varsinaisia ammattikontakteja ole syntynyt niin paljon kuin olisi voinut syntyä. Olen myös suuntautunut ihan muihin asioihin: ohjaamiseen, tanssimiseen ja ties mihin haahuiluun.

Tottapuhuen, en ole ihan aina hävennyt ulkonäköäni. Muistan 27-vuotiaana jopa ajatelleeni, että olenpa kyllä ihan kaunis! Ulkonäköhäpeä on seurannut minua aina silloin, kun olen painanut yli 56-kiloa, ja havahduin siihen, että viimeiset viisi vuotta olen todellakin painanut yli 56-kiloa ja siis koko tuon ajan: hävennyt ulkonäköäni. Olen viimeisen viiden vuoden aikana hävennyt ulkonäköäni niin paljon, että olen jopa vältellyt ihmisten tapaamista, vältellyt pääsykokeita, esiintymistilanteita, juhlia… Aivan todella, todella surullista! Koen, että about yli 57-kiloisena kasvonpiirteeni katoavat ja muutun sellaiseksi maatuskaksi. Eihän sellainen kelpaa ihmisten ilmoille, saatika lavalle. Mitä helvettiä?!

Nyt, kun tämän asian kirjoittaa tähän, se tuntuu ihan järkyttävän absurdilta ja nololta. Mutta miksi hävetä sitä, että on hävennyt? Sehän vain lisäisi kierrettä asiaan. Todella monet kärsivät tai ovat kärsineet syömishäiriöistä tai kehohäpeästä, mutta ulospäin esittävät että heillä on aina ollut mitä mutkattomin suhde vartaloonsa.

Eiväthän häpeä ja ulkonäköasiat tietenkään jatkuvasti ole läsnä. Eivät ne ole minua muussa työelämässä häirinneet. Pahimmasta syömishäiriöstäkin pääsin eroon parikymppisenä. Ja teatteriakin olen toki viime vuosina tehnyt, ihan niin epätoivoinen en ole ollut, että olisin vain lojunut kotona viisi vuotta.  Mutta en mielelläni ole katsellut viimeaikoina itseäni videolta. En myöskään ole halunnut olla kuvattavana. Mielestäni suuni näyttää typerältä, kun puhun, leukani on kadonnut kokonaan, silmistäni on tullut ikääntymisen myötä pienet viirut, iho on harmaa tai oikeastaan ihan punainen ja värjäämättömät hiukset näyttävät aina likaisilta. En ole ikinä jaksanut hirveästi meikata, mielestäni liika meikki vanhentaa ja rumentaa ihmistä. Mutta nyt on alkanut tuntua, että ihmiset säikähtävät tätä pullavaa haamua, jos en edes vähän meikkaa. Siksi olen meikannut esimerkiksi zoom-luennoille yms.

Olen viime vuosina havahtunut siihen, miten paljon olen antanut oman ulkonäköhäpeäni vaikuttaa ihan kaikkeen elämään ja ajatellut, että asialle on pakko alkaa tehdä jotain. Miten niin turha asia voi estää minua tekemästä sellaisia asioita mitä haluan ja mitä tarvitsen?

Tänään sitten havahduin asiaan todella. Olin kuvannut itselleni treenivideoita, joissa näyttelen ruotsiksi. Mielestäni näytin videoilla ihan järkyttävältä juuri noista edellämainituista syistä: koronakilot, meikkaamattomuus, silmien pienuus, mummomainen olemus… näytänkö oikeasti noin hirveältä! Ja vielä hirveämmältä sitten, kun avasin suuni. Yhtäkkisestä päähänpistosta päätin julkaista juuri sen kamalimman videon instagramissa. Laitoin siihen alustukseksi pienen selvityksen siitä, miten paljon voi ihminen menettää sillä että elää häpeässä.

Ja hemmetti, miten olo keveni! Mulla ei toki ole mitenkään hirveästi instagram-seuraajia, itseasiassa niitä on tosi vähän, perustin tilin aika äskettäin. Ja tietenkin ihmiset, jotka mua näkevät livenä, ovat jo aiemmin huomanneet ”pienet silmäni ja leuattomuuteni ja keski-ikäisyyteni”, mutta miten helpottavalta yhtäkkiä tuntui julkaista tuollainen ”persläpivideo” instassa! Tuli sellainen pohjakosketusfiilis, että ihan helvetin sama. Okei, ehkä ihmiset ajattelevat, onpa Tiiasta tullut ruma, onpa hän rupsahtanut, onpa hän surkea ilmestys. No, tuskin kuitenkaan ja jos ajattelevat, niin eihän se ole minun ongelmani.

Yhtäkkiä tuntui vapaalta kulkea kadulla. Tällainen täti mä nyt oon ja E N T Ä S I T T E N!! Det är helt okej för mig!

Nyt kaksi tuntia videon julkaisemisen jälkeen, omat silmäni ovat jo tottuneet tuohon videoon. Alan nähdä siinä ihan kohtalaista näyttelijäntyötä ja kiinnitän huomiota ruotsin ääntämykseen, katseen suuntiin, ajatuksen näkymiseen tai näkymättömyyteen, impulssien luontevuuteen  ynnä muihin sellaisiin seikkoihin. Silmä on jo tottunut ja osaan katsoa omaa itseä ulkopuolisena.

Täytyy nyt alkaa ihan oikeasti taas videoimaan omia tekemisiä!  Vuonna 2016 kuvasin snäppejä ja voi miten näytän niissä nuorelta ja söpöltä! Niin. Mutta miksi pitäisi näyttää?

Aion todellakin tehdä näkymättömästä lapsesta näkyvän. Ei julkisuuden kautta tai takia vaan totuttamalla OMAT silmäni omaan naamani ja ääneeni ja kroppaani ja tapaani puhua. Tällainen olen nyt.

Toki osaan olla lavalla luontevasti, en häpeä itseäni siellä ollessani ja toki olen nähnyt paljon videotaltiointeja itsestäni. Jollain tavalla tämä häpeä on kuitenkin hiipinyt uudestaan elämääni nyt korona-aikana ja keski-ikäistymisen myötä. Siitä on päästävä eroon. Haluan, että tuo oman itsen ja oman olemuksen hyväksyminen laajenee myös lavan ulkopuolelle ja varsinkin liittyen videoon ja valokuvaan. Ja ennen kaikkea: ihmisten kanssa olemiseen spontaanisti, ilman tuunaamista ja puunaamista.

Tietenkin tämä on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Miksi näemme vain nuoria, kauniita ja fyysisesti kykeneviä ihmisiä mediassa, lavalla, tanssiesityksissä… Jopa toimistotöitä saa helpommin, jos on edustavan ja miellyttävän näköinen. Mutta siitä aiheesta sitten  joku toinen kerta!