Nyt, kun en olekaan (ainakaan tietääkseni) kuolemanvakavasti sairas, voin taas alkaa murehtia arkipäiväisempiä asioita, kuten omaa työuraani. (Ai mitä uraa?)

Aina, kun on liikaa aikaa tai ei välttämättä edes aikaa, mutta aina, kun olen jonkinlaisessa välitilassa, alan suunnitella jatko-opintoja tai totaalista alanvaihtoa.

En edelleenkään ole tehnyt päätöstä siitä, mihin suuntaan lähteä uraani kehittämään, että voisin ihan oikeasti saada rahaa tekemästäni työstä. Teen koko ajan vaikka mitä ja monia juttuja vielä mielestäni aika hyvin, mutta kukaan ei maksa minulle niistä mitään. Osin kyse on silkasta päättämättömyydestäni, siitä, etten ole oikein uskaltanut lähteä sitä kohti mitä ihan oikeasti haluan, mutten ole sitten  kuitenkaan ihan hylännytkään unelmiani.

Ajattelin siis kirjata ihan omaksi iloksenikin (ja ehkä jonkun muunkin iloksi) itselleni ihan mahdollisia ja varteenotettavia suuntia, mihin lähteä. Koska fakta on, että näin tämä ei voi jatkua. Tai voin toki tehtailla omia esityksiä alan opiskelijoiden ja muiden innokkaiden kanssa kituuttaen talkoovoimin ja työttömyystukirahoilla hamaan loppuun saakka ja se onkin ollut oikeasti ihan mahtavaa se esitysten tekeminen, mutta rajansa kaikella? Perustulo olisi ratkaisu, mutta sitä odotellessa pitäisi keksiä jotain muuta toimeentuloa tähän saumaan.

Tässä siis vaihtoehtoja:

Yritän edistää jollain tavalla oman teatterini toimintaa, että saisin homman pyörimään. Yrittäisin keskittyä teatterin esitystoimintaan, kurssitoimintaan, yleisötyöhön, kiertuetoimintaan… Hankkisin omat tilat, vuokraisin niitä. Hankkisin hyvän porukan kanssani teatteria pyörittämään, koska yksin siitä en mitenkään selviäisi. Omassa tilassa saisi tehdä ihan mitä huvittaa. Kymmenen vuotta sitten ihan oikeasti harkitsin omien teatteritilojen hankkimista. Mutta siten ajattelin, että haluan vielä opiskella lisää ja valmistua ja niin teinkin. Haaveet jäivät sitten, kun ei löytynyt sopivia työkavereita. Yksin teatterin perustaminen on aika mahdotonta.

Ongelma. Voi mennä 20-30 vuotta, että oman teatterin saa edes jotenkin taloudellisesti kannattamaan tai ylipäänsä edes toimimaan. Esitystoimintahan ei ole missään muodossa kannattavaa, mutta jos pyrkii tekemään kaikesta muusta siihen ympärille rakennetusta bisnestä, se saattaisi toimia. Olenko valmis näkemään sen kaiken vaivan, jos saman ajan voisi käyttää täysipäiväisesti esitystoimintaan kaiken muun säätämisen sijaan? Ehkä, jos ympärillä olisi osaava ja mukava porukka.

Yritän oikeasti alkaa systemaattisesti edistää uraani esiintyjänä ja näyttelijänä ja päästä omien esitysten sijaan muiden juttuihin mukaan. Tämä kiinnostaisi minua ihan todella paljon. Olen opiskellut kuitenkin teatterialaa jo ties kuinka pitkään, tehnyt monia esityksiä ja saanut oikein kiittävää palautetta kaikista proggiksista, missä olen ollut mukana näyttelijänä. Näyttelijäntyön tekniikka on kiinnostanut minua ihan teoreettisellakin tasolla jo pitkään. Näytteleminen ruotsiksi varsinkin kiinnostaisi. Unelmani olisi olla jossakin keskisuuressa tai pienessäkin ruotsinkielisessä (tai miksei suomenkin) teatterissa näyttelijänä ja päästä tekemään mahdollisimman monenlaisia rooleja. Myös elokuvanäytteleminen, nykytanssivideoissa esiintyminen (jos vielä joskus pystyn tanssimaan) ja kaikenlaisissa pienemmissäkin taidehäröilyissä lavalla mukana oleminen kiinnostaa. Mieluusti tekisin, ainakin tällä hetkellä kiinnostavia rooleja pienemmälläkin palkalla, mikäli keksin jonkun muun duunin siihen sivuun, jolla sitten elää. Minua ei kiinnosta julkisuus eikä tähteys vaan ihan itseni ja osaamiseni kehittäminen ja ylipäänsä treenaaminen ja esitysten tekeminen on kivaa! Jääkö minua harmittamaan loppuiäkseni, jos en edes tosissani yrittänyt! Ainakin haluan vielä opiskella tätä lisää.

Ongelma: Kilpailu ahdistaa. En oikein tiedä, mistä aloittaa. Olen opiskellut jo aika paljon, mutta homma ei oikein ota tulta alleen, koska en uskalla uskoa tähän ollenkaan. Tuntuu, että kaikki mahdolliset kaduntallaajat ja somevaikuttajat haluavat näyttelijöiksi, hakijoita on järkyttävä määrä ja se ajatus lannistaa minut alkuunsa. Olen jo aika vanha, enkä pysty olemaan mukana esim. musikaaleissa kuulovaurion vuoksi. Tällä hetkellä työlle on myös toinen fyysinen este: tämä outo lihasheikkous/-väsymys rajoittaa tekemistä. Toisaalta, systemaattinen työ voisi silti kantaa tulosta? Totta puhuen, en ole edes ikinä ollut yhdessäkään castingissa! Ehkä homman voisi aloittaa niistä casting-kuvista.

Teatteripedagogi, tanssipedagogi, draamaohjaaja, kouluttaja, kurssittaja, taidementori, taideterapeutti.  Tähän voidaan sisällyttää kaikki soveltava taide. Tämä on se työ, jota jo olen jo jonkin verran tehnytkin ja johon minulla on jo koulutusta ja osaamistakin aika paljon. Tanssipedagogiikan opinnot antoivat lisäpotkua tähän, joskin sitten tuli tuo liikuntakielto. Toivon, että jatkossa voisin ohjata myös jotakin tanssillista. Tämä polku kiinnostaa minua kyllä. Olen todella innoissani aina, kun saan suunnitella treenejä ja työpajoja. Tämä on ihan varteenotettava ammatillinen polku kohdallani. Tähän hommaan voisi niputtaa myös taidetyöskentelyn seniorien kanssa, jota olen tehnytkin. Tätä pitäisi vain osata kehittää siihen suuntaan, että oikeasti alkaisin saada arvoistani ja osaamistani vastaavaa palkkaa. Tähän voisin alkaa satsatakin kyllä ihan tosissani. Taidepedagogin lisäopinnot sekä kaikki taideterapeuttiset lisäopinnot kiinnostavat.

Ongelma: Teatteripedagogitkin alkavat nykyisin olla aika korkeasti koulutettuja. Itselläni on vain teatteri-ilmaisun ohjaajan tutkinto. Tunnen, että minun pitäisi vielä käydä tuo TeaKin teatteriopettajalinja, että oikeasti voisin kutsua itseäni pedagogiksi. Minulla on toki taustalla paljon koulutusta, mutta huijarisyndrooma vaivaa.  Mieluusti toki opiskelisinkin lisää. Kuitenkin tässäkin tulee ikä ja raha vastaan. Ikuisuutta ei voi vaan opiskella tekemättä välillä töitäkin. Tämä polku on myös usein aika yksinäinen ja poukkoileva ja palkka on hyvin pieninä palasina maailmalla. Onko minulla tätä tekemistä kohtaan niin suuri intohimo, että jaksan kalastella niitä palasia? Ehkä tässäkin auttaisi verkostoituminen ja yhdessä tekeminen?

Teatterin yleisötyöntekijä. Aika monet teatteri-ilmaisuohjaajat ja draamapedagogit työskentelevät yleisötyöntekijöinä. Tämä olisi ihan mahdollinen ja luonteva ammatinvalinta minulle ja todella kiinnostava työkenttä. Tällä hetkellä opiskelen yleisötyötä verkko-opintoina.

Ongelma: Pelkään hieman, että alan haihatella omien esitysten ja oman taiteen tekemiseni perään, jos teen pitkään töitä sellaisessa paikassa, jossa muut tekevät sen taiteen ja minä ”vain” haalin heille yleisöä. Alkaisin miettiä, miksi nämä muut saavat tehdä esityksiä ja minä en vaikka osaisin ihan yhtä lailla.

Tuottaja. Minulla on myös tuottajan koulutus ja olen työskennellytkin tuottajana ja tuotannollisissa hommissa. Viimeisin homma oli Helsingin kaupungilla, kun työskentelin vuoden taidekasvatuksen projektiassistenttina. Työ oli todella mukava ja monipuolinen. Repäisin itseni kuitenkin irti, koska halusin tehdä jälleen omia esityksiä. Tuottajan työ on monipuolista, haastavaa ja niitä on myös aika hyvin tarjolla. Mikäli haluaisin elättää itseni ihan vastaavana tuottajana nykypäivänä, minun pitäisi opiskella lisää kieliä, budjetointia ja vaikka mitä.

Ongelma: Tuottajan työ on usein todella hektistä, kuormittavaa ja töitä on aina liikaa. Tuntuu myös, että vastaavan tuottajan hommaan minulla on liian vähän koulutusta. En hallitse täysin apurahajuttuja, budjetteja ja muuta vastuullisempaa, mitä tuottajan työ vaatii. Välillä mietin, että miksipä en lähtisi oikeasti kehittämään itseäni tähän suuntaan, mutta tulisiko vastaan sitten se sama ongelma, kuten aiemmin: miksi tuotan muiden esityksiä, kun voisin tehdä niitä itse? No joo, siksi, että siitä maksetaan palkkaa.

Teatteriohjaaja. Entä, jos lähtisin kehittämään uraani ihan ”oikeana teatteriohjaajana”? Että voisin ihan oikeasti elättää itseni ohjaajana ammattiteatterissa.Se vaatisi kyllä todennäköisesti vielä lisäopintoja kandista maisteriksi. Olen jopa kerran hakenut TeaKiin ohjaajalinjalle, mutta se ei tuottanut tulosta. Ehkä sinne voisi hakea ihan tosissaan vielä? Ohjaajana saisin  oikeasti keskittyä esitysten tekemiseen eli siihen, missä koen olevani vahvimmillani. Koulussa saisin myös kehittää itseäni näyttelijäntyön ohjaajana. Voisin toki opintojen sijaan hakeutua myös jonkun hyvän ohjaajan assariksi ja opiskella alaa sitä kautta.

Ongelma: En jaksa uskoa, että pääsisin enää TeaKiin sisään ohjaajalinjalle tämän ikäisenä.  En myöskään tiedä, haluanko opiskella vielä viisi vuotta parikymppisten kanssa. Tuntuu myös, että ohjaajia on todella paljon ja hekin ovat työttöminä. Kiinnostaako juuri ohjaaminen minua niin paljon, että jaksaisin taistella noista muutamista harvoista työpaikoista niiden kanssa, joille tämä on vaihtoehto yksi? Ehkä, jos voisin olla sellainen Sara Mellerin kaltainen ohjaaja tai Sanna Kekäläisen tapainen taiteilija, joka olisi myös itse lavalla? Mietin, että kiinnostaako minua sittenkin enemmän olla mukana esityksissä kuin ihan pelkästään vain ohjata niitä.

Toimittaja. Olen aika taitava kirjoittaja, vaikken palkallisia toimittajan töitä pahemmin ole tehnytkään. TeaKissa töissä olessani kirjoitin kylläkin Teatterikorkea-lehteen ja sain jutuista kiitosta. Kirjoittaminen lienee vahvimpia osaamisalueitani. Olen jopa kerran hakenut yhteen toimittajakouluun, mutta haastattelussa kuulema ilmeni ”motiivikonflikti”. (Olin samaan aikaan hakenut erääseen teatterikouluun). Harmi sinällään, etten ottanut pääsykokeita ihan tosissani. Toimittajan hommat olisivat olleet hyvä kakkosammatti teatteritöiden kylkeen.Tykkään myös nyhrätä itsekseni tekstien parissa päivätolkulla. Kirjoittajan hommat sopisivat hyvin tällaiselle introvertille.

Ongelma: Olen käsittänyt, että media-alalalle on todella kova tunku ja kilpailu on kovaa. Koska tämäkään ei ole se ihan ykkösvalintani, en tiedä, olisinko valmis kilpailemaan työpaikoista hampaat irvessä. Myös toimittajan työn julkisuus arveluttaa. Lisäksi mietin, että mahtaakohan minulla olla toimittajaksi tarpeeksi yleissivistystä. Paljastaisin sivistymättömyyteni heti kättelyssä.

Tiedottaja. Todella varteenotettava työnkuva. Palkat ovat tiedottajilla myös usein tonnin luokkaa paremmat kuin kulttuurituottajilla, mikä on melko omituista ottaen huomioon tuottajien työn kuormittavuuden. Olen tehnytkin hieman tiedottajan hommia tuottajana ollessani ja pitänyt niistä kovasti. Sellainen perusduunaritiedottajan homma voisi olla mukavaa ehkä se on tiedotusassari, joka niitä hoitaa? Viestinnän suunnittelu- ja kehitystyö ei kiinnosta.

Ongelma: Minulla ei ole mitään varsinaista viestintäalan tutkintoa ja kielitaitoni ja tietotekninen osaamiseni ei taitaisi riittää tällä hetkellä tiedottajan hommaan. Viestintä- ja markkinointistrategioitten suunnittelu yms. on minulle myöskin ihan täyttä hepreaa, eikä oikeastaan kiinnosta pätkääkään.

Muita kiinnostavia ammatteja: 

Geronomi.

Leikkaaja.

Dramaturgi.

Koreografi.

Kirjailija.

Taittaja.

Nyt pitäisi valita edes jokin suunta, tarttua johonkin. Elämä pysähtyy täysin, jos suuntaa jää jankkaamaan kuukausitolkulla. En ole enää ihan nuori ja välillä on sellainen olo, että taiteilijan uraa luodessani, olen pudonnut  täysin”normityömarkkinoilta”. Aiemmin pääsin oikeastaan heti haastatteluun, kun jotakin työtä hain. Nyt homma ei enää etenekään niin helposti.

Olenkin nyt hakenut töitä kulttuurituotannosta, seniorikulttuurityön parista ja joitakin toimistohommia. Olen nyt myös valmistamassa omaa esitystä tammikuulle ja opiskelen yleisötyötä ja näyttelijäntyötä ruotsiksi.

Mutta mikäli sinulla tulee heittää jokin työ minulle, niin siitä vaan! Työtarjouksia tai yhteistyötarjouksia voi laittaa osoitteeseen ti*******@***il.com.  😀

Perjantaina 13. päivä sain kunnan terveysviestinnän kautta diagnoosin vakavasta, kuolemanvakavasta sairaudesta. Olen sen jälkeen elänyt epätodellisessa olotilassa. Tunnelmat ovat vaihdelleet kafkamaisen painajaismaisista ja surrealistisista sellaiseen ”ehkä tästä nyt jotenkin selvitään” ja absurdin epäuskoiseen, että voiko tämä olla totta.

Jotain epäilyttävää diagnoosissa oli. Se oli ikäänkuin todettu viestin sivulauseessa. Viestistä tuli sellainen olo, että ”tämähän nyt on jo sinun tiedossasi mutta mitään varsinaisesti uutta ei ole löytynyt viimeisimmässä tutkimuksessa”. Diagnoosi ei myöskään käynyt mitenkään järkeen ottaen huomioon elintapani ja historiani, ei mitenkään. Silti oli pakko uskoa siihen, varautua pahimpaan. Varasin kuitenkin ajan viestin lähettäneelle lääkärille saadakseni selvyyden asiasta. Että mitähän vittua. Että miten ylipäänsä tällaisesta asiasta voidaan vain laittaa viestiä kohtaamatta asiakasta kasvokkain!

Minua on siis palloteltu tämän yli vuoden jatkuneen  lihasväsymyksen takia lääkäriltä toiselle ja nyt viimeisin lääkäri ei ollut koskaan edes tavannut minua. Hän ei siis tunne taustaani, eikä tiedä tarkemmin elintavoistani. No, äsken sitten tapasimme ja kyllä. Diagnoosi ei ollut minun.

Se on ollut jonkun toisen ja jo aiemmin hänellä todettu. Eräs aiempi lääkäri on puoli vuotta sitten laittanut vahingossa tiedot minun lähetteeseeni. Nämä tiedot ovat sitten jääneet sinne kohdalleni ja uusi lääkäri on tietenkin uskonut, että ne ovat totta. Mutta sitten hänkin oli alkanut epäillä ja selvittää asiaa, koska monet asiat eivät täsmänneet. Olipa onni, että älysin heti varata ajan.

Aivan uskomatonta, että näin voi käydä! Ja toisaalta hyvin inhimillistä. Mutta se helpotuksen tunne, etten olekaan kuolemansairas. Se on valtava. Ostin itselleni ruusuja sen kunniaksi, en kuolekaan ihan vielä.

Olen kyllä tuntenut viikon aikana  niin monenlaisia tunteita, että en ikinä aikaisemmin. Eilen olin niin painajaismaisissa tunnelmissa esitystreeneissä, että tuli aika trillerimäisiä ideoita kuin liukuhihnalta. Jotain iloa tästäkin!

Oli ihanaa laittaa äsken äidille viesti, että ei tämä ollutkaan totta. Toki on surku sen ihmisen puolesta, jonka diagnoosi tämä on, mutta ehkä hän on jo elänyt pitkään, ehkä hänen kohdallaan sairaus on jo ihan peruskauraa, minulle tämä tuli ihan puskista.

Varmaankin tästä pitää tehdä hoitovirhekantelu tuon kesällä sössineen lääkärin toiminnasta, joka muutenkin hoiteli asioita ihan vasemmalla kädellä ja todella välinpitämättömästi. Tämä on melkoinen moka! Mutta nyt ensin nautin hetken tästä helpotuksentunteesta ja keitän hyvät kahvit.

Jos tulen vielä joskus saamaan diagnoosin jostakin vakavasta sairaudesta, luulisin nyt tietäväni, miltä se tuntuu. Kaikkien vakavien sairauksien kanssa eläminen on todella perseestä, mutta kyllähän niidenkin kanssa voi elää. Sairaus ei ole koko elämä. Kaikkeen tottuu. Ehkä jopa kipuun? Mutta koitetaan kuitenkin olla liikaa murehtimatta ihan pienistä ja turhista asioista, jos mahdollista, koska aiempi ”normaali arki” on jotain sellaista luksusta, mitä sairaana todella tulee kaipaamaan!

Diagnoosi tästä mysteerisairaudesta siis edellen saamatta, mutta ainakaan se ei nyt ollut tuo 13. perjantaina tullut. Onnea tämäkin.