Ajattelin tarkastella vähän sisäistä puhetta, joka ainakin omalla kohdallani on usein hyvin syyttävää, syyllistävää, negatiivista, junnaavaa ja lyttäävää. Siitähän seuraa tosiaan kaikenlaista: välttelyä, asioiden lykkäämistä hamaan tulevaisuuteen, pelkoa, häpeää, alisuoriutumista, suorituspaineita, yliyrittämistä, kriittisyyttä, murehtimista ja turhaa stressiä.

Näin ei tarvitsisi olla. Suuret ja ahdistavatkin tunteet kuuluvat arkeen ja elämään aina, kun elää itselle merkityksellistä elämää, tekee itselle tärkeitä asioita ja kun kohtaa itselle tärkeitä ihmisiä. Mikäli näin ei olisi, olisi kyseessä masennus tai totaalinen apatia tai vähintäänkin turtumus, tyytyminen ja tylsyys.

Mutta negatiivisia olotiloja ja omia tunnemyrskyjä voi myös ruokkia ja lietsoa turhaan omilla ajatuksillaan. Voi miettiä, miksi jää vatvomaan päiväkausiksi jotain pientä mokaa, miksi provosoituu järjettömissä määrin jonkun random-työkaverin sanomisista ja jää hautomaan kostoa viikkotolkulla tai miksi vaikka jonkun auktoriteetin hyväksyntä ja kiitos on niin tärkeää. Tällöin ehkä oma positiivinen vahvistus elämästä puuttuu ja silloin jää kaipaamaan liikaa muiden kehuja. Tai voi olla niin, ettei osaa rauhoitella ja tyynnytellä itseään sisäisellä puheella, vaan ennemminkin lietsoo murhetta, epäonnistumisen tunnetta tai kateutta itsessään.

Jos omia negatiivisia ajatuksia itsestään pitää täysin totena, tulee toki myös toimittua niiden perusteella:  jätettyä itselle merkittäviä asioita kesken tai kokonaan yrittämättä, alisuoriuduttua tai sabotoitua omat yrityksensä, takerruttua epäolennaisuuksiin, draamailtua itselle täysin merkityksettömien ihmisten sanomisista, mielisteltyä muita, murehdittua ja häpeiltyä loputtoman pitkään ja raskaasti ihan pikkuasioita. Ja ennen kaikkea: tulee elettyä jotenkin kapeasti ja säästöliekillä.

Oman negatiivisen sisäisen puheen kyseenalaistamaton kuunteleminen voi aiheuttaa myös sen, että muut ihmiset, ympäröivät kauniit ja kivat asiat ja ylipäänsä muut asiat kuin oma itse jäävät huomioimatta ja huomaamatta. Mikäli itsestään ajattelisi lempeämmin ja leppoisemmin, se siirtäisi huomiota myös itsestä ulos ja laajentaisi näin havainto- ja aistikenttää ja samalla rikastaisi elämää. Olet sitä, mihin käytät aikasi. Jos kulutat aikasi itsesi ruoskimiseen ja mollaamiseen ja oman navan ympärillä tuskailuun, siihenhän se elämä helposti hupeneekin.

Ajattelin, että jos ihan oikeasti kirjaan itseäni koskevia negatiivisia ajatuksiani ylös ja vertailen näitä muilta saamaani palautteeseen, voin oikeasti huomata eron ja kontrastin niiden välillä. Ehkä oikea ”totuus” on jotain näiden väliltä. Ja onko lopullisella totuudella oikeastaan edes niin väliä?

Nämä muiden antamat kommentit eivät tietenkään välttämättä käsittele ihan samaa ominaisuutta, tilannetta tai piirrettä, joita sisäinen puheeni koskee, mutta koitan valita tähän sellaiset, jotka voisivat periaatteessa vastata. Toisilta saatu palaute on tämän vuoden aikana saatua, kirjallista ja ihan todellista, joten en voi nyt vedota siihen, että ne olisivat täysin tuulesta temmattuja ja oman mielikuvituksen tuotetta. Tokihan voin ajatella, että ”ihmiset vain haluavat olla ystävällisiä ja keksivät näitä väkisin.” No… ainahan kaiken voi jotenkin latistaa, mutta jos nyt yrittäisin kuitenkin uskoa näistä edes jotakin ajatuksenhitusta ja antaa sen vaikuttaa itseeni. Koska keneltä se on pois?

Tässähän näitä:

Oma ajatus: Olen vanha mutta silti epäkypsä, epätoivoinen, jo parhaat päivänsä nähnyt. Peli on jo menetetty. Junat meni jo. Mitä ihmettä mä tässä vielä yritän, pitäisi jo luovuttaa. Hävettää tämän ikäisenä olla näin kesken ja lapsellinen. Epäonnistunut ihmisraunio. Reppana.

Toisten ajatuksia: Oot tuonut todella paljon turvaa ja viisautta tähän ryhmään kokemuksellasi. Mulla oli aina turvallinen olo ryhmässä, kun sinä olit paikalla. Olet tuonut paljon rauhaa ryhmään. On ollut ihana tutustua sinuun.

Oma ajatus: Olen epäonnistunut ja ikäloppu wannabeteatterintekijä. Olen haihatteleva taivaanrannanmaalari, laiska, turha ja täysin jo junasta jäänyt. Nyt on ihan liian myöhäistä enää yrittää yhtään mitään, kun parikymppisetkin ovat kokeneempia ja taitavampia.

Toisten ajatuksia: Olet mahtava esiintyjä ja tekijä, haluan nähdä todellakin sinun esityksiäsi. Olet ikinuori!  Olet upea taiteilija ja inspiroiva esikuva. Olet hyvä siinä, mitä teet ja olen ottanut mallia sinusta. Olet loistava tanssija, näyttelijä ja muusikko. Olet todellinen taiteilija ja sun kanssa on ollut tosi kiva musisoida. Oot tosi inspiroiva tekijä ja sun kanssa on ollut mahtavaa treenata. Oot omanarvontuntoinen ja tiedät, että olet hyvä siinä, mitä teet ja se on tosi inspiroivaa!

Oma ajatus: Olen epävakaa, epävarma ja lapsellinen.

Toisten ajatuksia: Ihailen kykyäsi heittäytyä, olet tunnollinen, viisas ja herkkä. Sinuun voi luottaa. Olet kaunis, rehellinen ja tunteellinen, mikä antaa muillekin tilaa olla sellaisia kuin ovat. Olet harkitseva ja herkkä ja sinun kanssasi oli ilo työskennellä. Oot tosi mukava tyyppi. Sun kanssa on tosi kivaa ja hauskaa treenata! Sun kanssa on ollut tosi ihanaa keskustella ja tutustua ja työskennellä. Olet luova ja lämminhenkinen ihminen. On hienoa, kun uskallat näyttää tunteesi ja ilmaista mielipiteesi.

Oma ajatus: Olen rasittava besserwisser, joka ei ansaitse mitään hyvää ja jonka pitäisi vajota maan alle.

Muiden ajatuksia: Oot niin vahva johtohahmo ja silti otat huomioon kaikki, se on tosi ihailtavaa. Uskallat näyttää tunteesi ja ilmaista mielipiteesi. Susta paistaa itsevarmuus ja tuut menestymään siinä, mitä ikinä päädytkään tekemään! Olet välittävä ja toiset huomioon ottava ihminen. Oot loistava kuuntelija. Et toista vanhoja totuttuja kaavoja, vaan pyrit haastamaan ja uudistamaan niitä ja tiedät, mitä haluat. Oot aivan ihastuttava tyyppi.

Oma ajatus: Olen paska näyttelijä. Miksi edes yritän. 

Toisten ajatuksia: Nautin sun näyttelemisestä, sulla on näkemystä. Olet uskomaton tanssija ja näyttelijä ja kehollinen ilmaisusi on ihan omaa luokkaansa. Oot huippulahjakas teatterin tekijä (varsinkin fyysisen)!  Sinun esityksesi ovat olleet mieleenpainuvia, kiitos niistä. Ne ovat asettaneet (hyvällä tavalla) kaikille riman korkealle. Olet hurjan lahjakas monella alueella. Tee mitä rakastat ja ovet varmasti avautuvat sinulle! Fyysinen ilmaisusi ja heittäytymiskykysi ovat aivan erityisellä tasolla. Oot monella tavalla lahjakas ihminen. Sun esitykset on ihan omaa luokkaansa.

Oma ajatus:  Olen epäonnistunut kaikilla mahdollisilla elämänalueilla ja varsinkin ammatillisesti.

Muiden ajatuksia:  Sä oot kuin sieni, imet kaiken tiedon ja taidon itseesi ja osaat melkein mitä vaan! Sussa on niin paljon potentiaalia, mä niin nään sut tuolla josssain tekemässä sun esityksiä ja toivon, että pääset vaikka mihin! Helmiä sioille, jos rupeet toimistohommiin, osaat niin paljon!  Toivottavasti löydät oman polkusi teatteritaiteilijana, sulla on niin paljon annettavaa ja oon oppinut sulta tosi paljon.

Niin. Asiat voi tosiaan nähdä monella tavalla. En tietenkään ihan joka hetki ajattele itsestäni näin negatiivisesti, toki näen itsessäni myös hyvää. Silti on aika hätkähdyttävää välillä kirjata näitä omasta mielestä täysiä ”totuuksia” ylös. Niitä voi sen jälkeen vähän helpommin alkaa kyseenalaistaa.

Olisikohan ehkä hieman rakentavampaa alkaa nähdä itsensä välillä myös hieman etäämmältä ja uusin silmin? Ehkä hieman lempeämmin.

Ps. Itse en missään nimessä ajattele, että toimistohommat olisivat vähempiarvoisia kuin teatteritaiteen tekeminen! Kyse on ehkä enemmänkin siitä, mitä juuri sillä hetkellä oikeasti elämältä haluaa ja milloin tuntee elävänsä. Toimistohommillakin on aikansa ja paikkansa!

Sitoutumiskammosta puhutaan usein lähinnä parisuhteisiin viitatessa ja vielä useammin puhuttaessa ”pelimiehistä”. Kuitenkin, ainakin omalla kohdallani, asia on paljon laajempi. Se on toki koskenut nuorempana myös parisuhteita, mutta ennen kaikkea liittynyt opiskeluihin, työpaikkoihin ja ystävyyssuhteisiin.

Aina välillä otan happea ja lisäaikaa ja teen töitä, joissa olen mahdollisimman vähän tekemisissä ihmisten kanssa. Sitten rohkaistun, päätän jatkaa teatteriopintoja, olen hetken onneni kukkuloilla ja tunnen olevani oikeassa paikassa.  Ja kerta toisensa jälkeen, vuodesta toiseen, homma kosahtaa keskeyttämiseen.

Sitoutumiskammo on hieman harhaanjohtava sana, ainakin omalla kohdallani, sillä kyse ei ole haluttomuudesta sitoutua vaan enemmänkin loputtomasta pelosta tuottaa tai kokea pettymyksiä. Alussa kaikki on vielä hyvin, kun jaksan esittää innostunutta, reipasta, rohkeaa, osaavaa, fiksua ja pärjäävää ja minulla on aina kaikkien mielestä ”asenne kohdillaan”. Sitten tulee se yksi päivä tai viikko, jolloin olen väsynyt, itkuinen, pikkumainen, kärttyisä ja haavoittuvainen, ja koen, että se oli sitten siinä, tästä ei voi enää jatkaa. Pohjimmiltaan tuossa on kyse siitä, että koen tuottaneeni toisille pettymyksen, paljastuneeni, ja tästä seuraa ajatus, että en kelpaa, en pysty, en voi enää jatkaa.

Olen käynyt läpi lukuisia teatterikouluja, päässyt sisään, pärjännyt aluksi hyvin ja ollut innoissani. Mutta vain yhden koulun olen käynyt loppuun asti, ja senkin osin itsenäisesti opiskellen, välikuukausia pitäen ja omia projekteja tehden. Sain lopulta paperit ja ammatin kahdestakin koulusta (toinen oli tuottajakoulu), mutta tunne siitä, että paljon jäi oppimatta, kalvaa edelleen. Miksen osaa olla samassa ryhmässä muutamaa kuukautta pidempään? Miksi koen aina ulkopuolisuutta? Miksi tunnen, etten riitä, ettei minulla ole oikeutta jatkaa? Niin kauan kunnes saan edes yhden vuoden oltua samassa opiskelu- tai jatkuvaa sosiaalisuutta vaativassa työpaikassa lähtemättä, koen, että asiaa ei ole ratkaistu.

Pohjimmiltaan tuo kumpuaa jostakin syvästä kelpaamattomuuden tunteesta, paljastumisen pelosta ja siitä, että kerta toisensa jälkeen hakeudun ”turvaan” ja yksinäisyyteen vetäytymällä. Ulospäin keksin toki aina hyviä järkisyitä: ”Haluan nyt keskittyä omaan esitykseen rauhassa”, ”Haluan nyt omaa aikaa”, ”Tarvitsen lepoa”, ”Olen uupunut”, ”Tarvitsen rahaa ja pidän työvälivuoden koulusta” jne… Tottakai aina osa näistä järkisyistä pitääkin paikkansa. Olen rakastanut omia projektejani, olen tarvinnut rahaa ja omaa aikaa, mutta usein yksi viikko omaa aikaa olisi riittänyt kokonaisen välivuoden sijaan. Usein myös työskentely koulussa yksin työskentelyn sijaan olisi ollut minulle juuri se asia, joka minun olisi tullut tehdä kasvaakseni ihmisenä ja teatterintekijänä. Voi myös olla, että uupumukseni johtuukin paljolti yksin pärjäämisen ja yksin tekemisen eetoksesta, naurun, spontaanisuuden ja ihmisten kanssa olemisen ja tekemisn puutteesta elämässä. Siitä, että koitan aina ja joka paikassa pärjätä ja tehdä kaiken yksin.

Toki kyse voi olla myös silkasta mukavuudenhalusta, mutta ei ole oikeastaan yhtään mukavaa heittäytyä kerta toisensa jälkeen tyhjän päälle, riuhtaista itseään irti ryhmästä, ihmisistä ja tutusta päivärytmistä ja jäädä täysin yksin. Voisi ajatella, että se on laiskuutta, mutta enemmänkin se on pelkoa. Torjutuksi tulemisen pelkoa, jolloin itse torjuu ja hylkää ennen kuin tulee hylätyksi.

Osiltaan kyse on myös taiteellisesta tinkimättömyydestä. Kerran yhdessä koulussa päätin irrottautua työryhmästäni ja tehdä esityksen yksin. Opettaja totesi: ”Nyt ymmärrän, miksi halusit tehdä tämän jutun yksin. Tämä on ihan omaa luokkaansa.” Mutta pidemmän päälle teatteria ei voi tehdä yksin. Teatterin tekeminen on tiivistä päivittäistä ihmisten kanssa olemista ja itsensä ja persoonansa alttiiksi pistämistä. Toki näytelmiä voi kirjoittaa ja dramatisoida yksinkin tai sooloesityksiä voi tehdä hamaan kuolemaan saakka, mutta se ei ole, ainakaan tällä hetkellä se mitä haluan, pääsisin elämässä liian helpolla. Yksin tekeminen on myös usein aika tylsää. Nautin ihmisten kanssa tekemisestä, jos saan vastapainoksi olla paljon myös itsekseni. Teatteria tehdessäni ja lavalla ollessani tai sinne esityksiä tehdessäni ja treenatessani tunnen olevani elossa. Eniten elossa tunnen olevani juuri ennen esitystä pukuhuoneessa odottaessani esityksen alkua.

Sitoutumiskammo ei ole ratkaistavissa sillä, että löytää oikean kumppanin, oikean koulun, oikean työn, oikean ihmisen ystäväksi. Asian kanssa on tehtävä tietoista työtä, muuten homma kosahtaa lopulta aina jossain vaiheessa. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi tuntenut olevani teatterikouluissa oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai ettenkö olisi tavannut mahtavia tyyppejä, potentiaalisia ystäviä.

Läheiseen tunnesuhteeseen tai tunnesuhteisiin uskaltautuminen tarkoittaa usein itsensä riskeeraamista suurillekin pettymyksille. Ilman tuota riskeeraamista elämä jää hyvin laimeaksi tai siitä tulee jatkuvaa välttelemistä, kiertelemistä, yksinäistä, tyhjää ja tylsää. Sitä jää junnaamaan paikoilleen, kun muut jatkavat eteenpäin.

Itselläni luki jo ala-asteen ekan luokan todistuksessa: ”Tiialla on suorituspaineita”. Neljännellä luokalla minut valittiin luokan edustajaksi johonkin juoksukilpailuun, matka oli 800 metriä. Muistan kilpailun ollessa käynnissä huomanneeni, että tämä ei nyt suju, että en olekaan paras, en ehkä edes kolmanneksi paras, ja jätin juoksun kesken. Muistan tämän olleen jonkinlainen käännekohta. Ei niin, että olisin ollut millään lailla ylpeä teostani. Mutta jokin oivallus tästä tuli itselleni, että ”niin joo, näinkin voi toimia, eikä kukaan kuole, jos en juokse maaliin” ja toisaalta samalla hetkellä ehkä jotenkin leimasin itseni luovuttajaksi. Mietin myös, että miksi joku jatkaa loppuun asti, vaikka tietää häviävänsä. Nyt sisimmässäni olen kateellinen kaikille heille, jotka ovat jatkaneet ja jatkavat.

Mistä tulee tuo ajatusmalli, ettei kannata edes yrittää, jollei ole paras? Se ajatusmalli on ihan perseestä. No, varmaankin lapsuudesta ja vanhemmilta se tulee, varsinkin isäni on hyvin suorituskeskeinen ihminen ja tekeminen, aktiivisuus ja pärjääminen on se, millä ihmisiä arvotetaan. Olin myös ala-asteella aika epäsuosittu omalla luokallani. Minua ei erityisemmin kiusattu, ainakaan systemaattisesti, mutta en ollut myöskään mitenkään haluttua seuraa ja jäin välillä yksin välitunnilla. Pidin silloin seuraa niille ”kiusatuille” ja koitin olla heille tukena ja turvana. Tuolloin urheileminen ja kaikenlaisiin kilpailuihin välitunneilla osallistuminen oli keinoni saada hyväksyntää. Lukiossa vedin 14 leukaa, mutta eipä sillä juuri poikien suosiota saanut, kateutta se toki heissä aiheutti.Ala-asteelta jäi luultavasti vähän sellainen särö ja oletus, etten oikein kuulu joukkoon, että en ole suosittujen joukossa ja että olen aina jotenkin vääränlainen. Kerran ”luokan suosituin” poika haki minua tanssimaan hitaita koulun diskossa. En mennyt. Minulle jäi arvoitukseksi, oliko tuo jokin luokansisäinen vitsi vai olisiko hän oikeasti halunnut tanssia kanssani. Kun en suostunut, en myöskään nolannut itseäni.

En kuitenkaan koe, että aivan erilaiseen yhteiskuntaan syntyneitä vanhempiani (isää) tai lapsuuden kokemuksia syyttämällä ongelma ratkeaa millään tavalla. Asia on kohdattava tässä hetkessä ja tänä päivänä. En myöskään halua luovuttaa. Ajattelen, että vielä tässäkin iässä ongelmalle on tehtävissä jotakin. Tarvitaan se yksi onnistumisen kokemus. Tarvitaan se turvallisuuden kokemus, että pettymyksistä ja ongelmista huolimatta on uskaltanut jatkaa ja silti tullut hyväksytyksi vajaavaisena, keskeneräisenä ja välillä itkuisenakin ihmisenä. Olen onnistunut tässä parisuhteessa (mieheni loputtoman sitkeyden ansiosta tosin), omien esitysprojektien kohdalla ja jopa parin ystävänkin kohdalla, uskon siis, että voisin onnistua siinä myös opiskelujen ja työelämän suhteen. Että uskaltaisin jäädä ja yrittää, vaikken olekaan ”paras” tai vaikka olisin välillä ”ihan paska”.

Haluan jatkaa yrittämistä, sillä koen, että minulla olisi aika paljon annettavaa, olen aika hyvä siinä mitä teen ja ennen kaikkea, tiedän, milloin koen olevani elossa.