Olen työstänyt nyt puolitoista vuotta perustamalleni Malenkiteatterille erästä esitystä, joka vihdoin tulee saamaan ensi-iltansa tammikuussa 2021. Toivon. Aloitin esityksen työstämisen jo talvella 2019, jolloin suunnittelin tekeväni esityksestä soolotanssiteoksen marraskuulle 2019. Sitten kävi niin, että sain kesällä 2019 lääkäriltä liikuntakiellon ylirasitustilan ja palautumattomuuden vuoksi. En jaksanut enää nousta lattialta ylös, saati treenata jotain pitkiä nykytanssisarjoja.

Samaan aikaan aloitin syksyllä näyttelijäntyön opinnot, ja esitys jäi toteuttamatta. Tein kuitenkin pienen, hyvin vähän liikkuvan soolon esityksen teemoihin liittyen osana tanssipedan perusopintoja joulukuussa 2019. Lopulta löysin syksyn aikana esitykseen kaksi kanssaesiintyjää. Aloimme treenata esitystä tammikuussa 2020 ja ensi-ilta oli aiottu huhtikuulle 2020. No sitten kävi niin kuin kävi. Esityksen nimikin oli pahaenteisesti ”Pois puhallettu”

Kesällä teimme kuitenkin esityksen pohjalta kolme pientä tanssivideota ja nyt syyskuussa tein esityksestä demoversion Karjaalle Tryckeri-Teatterin tiloihin osin ruotsiksi väliaikaiskokoonpanolla. Esitys siis elää ja rönsyilee ja hyvä niin. Liikuntakielto on voimassa edelleen.

Välillä olen meinannut haudata koko projektin, varsinkin, kun en pysty itse ehkä enää koskaan (?) tanssimaan, mutta nyt esityksen teemat ovat taas alkaneet tuntua ajankohtaisilta, kun musta marraskuu lähenee. Tuntuu myös ajatuksena ahdistavalta jättää esitys vain roikkumaan tai kokonaan tekemättä. Tuntuu, että se on kuin musta möykky, joka pitää nyt vain saada sylkäistyä ulos; ei niin, että minua ahdistaisi työstää esitystä valmiiksi, mutta liian pitkä työstöaika on lisännyt ehkä vähän liikaa suorituspaineita. Nyt on sellainen olo, että esitys on vain saatava jossain muodossa yleisön eteen, vaikka vain kymmenelle katsojalle. Olisi kiva myös päästä tekemään jo jotakin uutta ja erilaista. Olen myös esiintyjille sen velkaa, että he pääsisivät näyttämään työmme tuloksen.

Olen kuvannut tanssipedan opettajalle ja mentorilleni esityksen teemoja näin:

”Nainen, joka istuu yksin koko elämänsä keinutuolissa pölyttyneessä kodissan, eikä pääse siitä ylös. Odottaa, haaveilee, odottaa, haaveilee ja odottaa jotakin tapahtuvaksi, mutta mitään ei tapahdu. Samaan aikaan nainen ikääntyy ja lopulta kuolee keinutuoliinsa.

Tuo yksinäisyys on ehkä vain yksi esityksen teemoista tai häivähdyksistä, mutta se on ehkä se sanallistettavin. Kirjailija Riikka Pulkkinen kiteytti hyvin erään kiinnostavan ajatuksen yhdessä haastattelussa:  ihminen, joka valmistautuu koko elämänsä tenttiin lukemalla ja pänttäämällä, muttei koskaan uskalla mennä itse tenttiin, koska kokee, ettei ole vielä valmis eikä täydellinen. Näin hän jää junnaamaan paikoilleen, kaikki tieto patoutuu häneen, eikä pääse purkautumaan eikä esille, eikä tieto lähde kommunikoimaan muun tiedon kanssa.

Kai se on myös siitä hallinnan tunteesta kiinni pitämistä, vahvojen tunteiden pelkoa. Se Vilijonkan tarina: pelkää myrskyä koko ikänsä ja kun myrsky stten tulee, hän alkaa vihdoin elää. Näyttelijä Krista Kosonen sanoi myös jossakin haastattelussa, että hän kokee mieluummin jatkuvaa häpeää kuin katkeroituu. Hyvä asenne!

Tuo esitys kertoo sellaisesta ihmisestä, joka mieluummin patoaa kuin häpeää ja mitäpä sitten tapahtuu? Ei mitään. Ja se on se tragedia. Tai ehkä sittenkin lopussa jokin sisäinen räjähdys?  Esitys ei kyllä varsinaisesti ole mikään ”omakuva” sillä esityksen keinot ovat hyvin kryptiset ja etäännytetyt eikä se siinä mielessä ole terapiateatteria tai en koe sen olevan. Ehkä se kertoo kuitenkin myös ”kaipuusta dialogiin” nostalgiasta ja spontaanisuuden kaipuusta. Ehkä myös aika vahvasti suomalaisuudesta ja pohjalaisesta mentaliteetista. Tai sitten vain neljänkympin kriisistä!  Alunperinhän mulla oli mukana myös addiktiot, joista luin paljon kesällä 2019. Addiktiot ovat tunteiden turruttamista ja usein se viimeinen keino olla jotenkin kiinni joissakin rutiineissa, elämässä tai yhteisöissä. Mutta se kulma on suurelta osalta nyt jäänyt pois.”

Tällaisten teemojen parissa siis tänä syksynä. Vähän yllättäenkin tapahtumat, kuten liikuntakielto, uupumus ja korona ovat tulleet tahtomattanikin osaksi esitystä. Vai olenko ehkä jonkinlainen meedio, kun esitykseni käsitteli alunperinkin, jo keväällä 2019, eristäytyneisyyttä, yksinäisyyttä, kosketuksen puutetta ja pysähtyneisyyttä, nyt vaan vielä jotenkin enemmän kouriintuntuvalla tavalla.

Kuvat Malenkiteatterin esityksestä  Pois puhallettu – Elegia kolmelle
Kuvat: Xavier Bambú Locquet Vandenberghe
@Bozigle factory / bambú photography

Olen jälleen saanut todeta, kuinka perfektionistinen asenteeni itseäni ja tekemisiäni kohtaan sabotoi samalla itseltäni hyvän elämän. Tähän on tultava muutos.

On käsittämätöntä, että yhä edelleen oletusarvoni on, ei tietenkään jatkuvasti tiedostettu, että ihmiset jostain syystä inhoavat/eivät pidä minusta, mikäli en ole jatkuvasti täydellinen. Mikäli kykenen toimimaan jotenkin omasta mielestäni aikuismaisesti, kivasti ja kunnollisesti, uskon, että ihmiset jotenkin edes sietävät minua, mutta sitten teen yhden tai maksimissaan kaksi virhettä ja ”kaikki on pilalla”, eikä paluuta ole. Minun  on tuolloin lähdettävä koulusta, lopetettava työt, parisuhde, ystävyys tai projekti siihen paikkaan ja lähdettävä mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin ”etten olisi vaivaksi”, ”ettei ketään vituttaisi läsnäoloni” tai jotain muuta järjetöntä. Häpeä estää jäämästä.

Kaikki tämä siitä huolimatta, että pääosin olisi ollut kivaa ja hauskaa, ihmiset haluaisivat ihan oikeasti ja vilpittömästi minun jäävän ja vaikka taiteelliset teokseni olisivat saaneet ylistystä ja kiitosta sekä opettajilta, opiskelukavereilta että yleisöltä.

Tietenkään kukaan ei voi lähteä ”vähin äänin”. Kaikkien, jopa minun lähteminen kesken kaiken aiheuttaa aina jonkinlaista hässäkkää, aukon tai vähintäänkin hämmennystä. Terapeutti kysyi vuosi sitten minulta, kun silloinkin kävi näin: ”Oletko koskaan ajatellut, että joku voisi ihan oikeasti jopa loukkaantua tai olla surullinen siitä, että lähdet?” En ollut ajatellut. Olin ajatellut, että kaikki tietenkin A) haluavat että minä lähden tai B) he eivät edes huomaa lähtöäni. Mutta ennen kaikkea tinkimättömyteni aiheuttaa hallaa minulle itselleni.

En tietenkään jätä koskaan ketään pulaan töissä tai projekteissa. En myöskään ole koskaan lopettanut projekteja kesken, jos olen itse ohjaajana ja vastuussa kaikesta ja muista ihmisistä. En ole vuosikausiin lähtenyt projekteista, joissa joku muu selkeästi kärsisi tai jäisi pulaan lähtemiseni takia. Mutta jos on kyse omista opinnoistani tai omasta hyvinvoinnistani ja mielenterveydestäni , niin niitähän en kuuntele. Lähden huolimatta siitä, että kaikki olisi ollut hyvin, olisin ollut onnellinen juuri siinä, olisin raivannut asialle tilaa ja päättänyt jäädä vastoinkäymisistä huolimatta. Silti: yksi virhe, maksimissaan kaksi ja se on siinä.

Tällainen perfektionismi on äärimmäisen raskasta. Totta kai minulla oli nytkin järkisyyni lähteä. Olen fyysisesti todella huonossa kunnossa, eikä syytä väsymykselle löydy. Oli tietenkin jo lähtökohtaisesti haaste olla koulussa, jossa osa opetuksesta on hyvin fyysistä ja siten noina päivinä oli vain seurattava sivulta opetusta. En ole voinut tanssia lähes vuoteen ja lihakset katoavat pikkuhiljaa. Myös näytteleminen ilman fyysistä rasitusta on todella haastavaa ja yksipuolista. Silti kukaan ei pyytänyt minua lähtemään. Kaikki ymmärsivät terveydellisen tilanteeni ja ottivat sen huomioon.

Lepo tekee toki hyvää. Nyt minulla on aikaa levätä ja nukkua ja jatkaa lääkäreissä ramppaamista. Olen myös valtavan tottunut näihin tilanteisiin ja keksin AINA jotain muuta mielekästä tilalle, usein omia esitysprojekteja. Mutta silti: MIKSI piti taas lähteä?  Miksi olen niin armoton itselleni ja äkkipikainen?

Kai kyse on siitä, että minua hävetti näyttää väsymystäni, tunteellisuuttani, heikkouttani ja ärtymystäni. Tunteet nousevat pintaan helpommin väsyneenä, ja olisin tarvinnut enemmän lepopäiviä esitysten jälkeen. Itse taiteen tekeminenkin oli toki vaativaa ja haasteellista, mutta ei ole kysymys siitä, että tuntisin sen suhteen alemmuutta; koen olevani melko taitava teatterin tekijä ja onnistuin esityksissä.Vaikka pakko kai on myöntää, että tässäkin olisi tinkimisen varaa: kynnys mennä lavalle ja näyttää omia tuotoksia on joinakin päivinä aika suuri.

Kyse on kuitenkin enemmänkin siitä, että minua hävettää, etten ”ole tarpeeksi aikuinen”. Ajattelen, että aikuinen ei koskaan itke turhan takia, aikuinen ei loukkaa, aikuinen ei murehdi omaa itseään eikä projisoi toisiin omia murheitaan, aikuinen ei vaadi muilta liikaa, aikuinen sopeutuu, joustaa, on lähes aina hyväntuulinen ja viisas. Aikuinen ei kimpaannu, eikä ota itseensä. Aikuinen ei puhu liikaa, antaa aina muille suunvuoron, eikä provosoidu koskaan mistään. Aikuinen sietää typeryyttä, itsekeskeisyyttä ja huonoja ideoita ja hyväksyy lempeästi kaiken. Tällaista vaadin itseltäni ja sitten palan loppuun heti, kun kohtaan typeriä ja itseään täynnä olevia  ihmisiä. En siedä heitä ja menetän hermoni. Sitten sabotoin mahdollisuuteni tehdä, olla ja puuhata niitten kivojenkin kanssa.

Onko aikuisuus oikeastaan siis sitä, että osaa sietää omaa ja varsinkin toisten ihmisten typeryyttä reagoimatta ja provosoitumatta? Joskus tuntuu, että varsinkin työyhteisössä pärjää parhaiten niin, että ei koskaan sano suoraan, jos joku on käyttäytynyt todella typerästi, vaan mieluummin vain lakaisee asiat maton alle ja juoruaa sitten muiden mukana selän takana? Kun toimii näin, säilyvät välit kaikkiin, eikä kukaan loukkaannu. Toki joskus voi olla ihan turhaa ”nostaa kissaa pöydälle”. Tässä tapauksessa se tosiaan oli niin, koska toinen ei ollut ollenkaan valmis kuuntelemaan muita, vastaamaan teoistaan, eikä ymmärtämään meidän muiden näkökantoja. Tällöin aikuinen ihminen osaa luovuttaa, pysyä hiljaa ja antaa asian vain olla.

Kyse voi olla myös sitä, että olen tottunut siihen, että elämäni on jotenkin aina vähän paskaa, niin en oikein osaa ottaa niitä hyviä asioita vastaan. Kun tulee liikaa hyvää ja sitä, mitä olen aina halunnut ja mistä olen haaveillut, niin sabotoin itse kaiken, jotta elämä taas ”palautuisi normaaliksi”. Ja toki kyse on myös siitä, että saadakseen hyvää, täytyy sietää myös paskaa.

No, nyt kävi taas näin. Nyt lepään ja koitan taas ehkä oppia jotain tästä. Tiedän järjellä, että ei pitäisi olla mitään väliä sillä, että mitä muut minusta ajattelevat. Tiedän järjellä, että tunteisiin ei kuole, ei myöskään häpeään ja että typerästi käyttäytyvilläkin ihmisillä on omat taustansa ja syynsä siihen, miksi he eivät ole niin viisaita kuin minä haluaisin heidän olevan. No, seuraavalla kerralla koitan jälleen muistaa kaiken tämän ja olla itse armollisempi, muita ja varsinkin itseäni kohtaan.

Kuvat: Tytti Kronqvist ja Chistopher Senn

Kuvat ohjaamastani Malenkiteatterin esityksestä  Pois puhallettu – Elegia kolmelle, josta esitettiin pieni ote  23.9. 2020