Jännä uudehko ilmiö tämä, että blogeissa ja instagramissa kommunikoidaan nyt selluliittipyllykuvien välityksellä. Joku laittaa kuvan pyllystään ja muut vastaavat siihen laittamalla kuvia vatsamakkaroistaan. Tämä koetaan ”syvällistyneeksi ulkonäkökeskusteluksi”. Vähän hymähtäen mietin, kuinkahan ”syvälle” tämä keskustelu voi viedä. Toisaalta netin ja kuvien ääressä kasvaneille ja muunlaisesta tietämättömille nuorille tämä voi olla isokin juttu. Siksi en paheksu; mikäli jonkun julkkiksen selluliittipyllykuva vapauttaa nuoren tavoittelemasta ”täydellistä blogipyllyä” jonkun itselle mielekkäämmän tekemisen kustannuksella, tämä ilmiö lienee oikein hyvä asia.

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että olet blogista lukenut jostain ihanasta matkasta Malediiveille ihanine ruskettuneine surffipyllykuvineen, mennyt sitten samaan paikkaan, hankkinut samanlaisen surffiuikkarin ja rusketuksen, vuokrannut kalliinpuoleisen resortin viimeisillä säästöilläsi ja huomannut paikanpäällä, että mikään ei tunnukaan oikein siltä, miltä pitäisi ja katunut sitä, että tuhlasit tähän kaikki loput säästösi? Tai olet lukenut jostain sisustusblogista siitä, kuinka yksilöllinen ja kallis  matto ”tekee asunnosta kodin” tai kuinka ”leikkokukat piristävät arkea”,  ja todennut sitten, että eivät piristä paskan vertaa. 

Monet näkevät elämänsä projekteina kohti jotain unelmakarttaelämää. Harrastukset ovat projekti kohti unelmaa, opiskelu on projekti kohti unelmaa, ystävät sisältyvät projektiin kohti unelmaa ja sitten kun unelma saavutetaan, tunnetaan silkkaa tyhjyyttä. Koska se unelma ja siihen sidottu elämä olikin jonkun toisen unelma tai vaihtoehtoisesti sisällöltään tyhjä egotrippiprojekti.

On hyvä muistaa, että koko viihdekoneisto ja ”unelmakuvasto” on luotu, jotta sinä tuntisit tarvetta kuluttaa enemmän. Kärjistän nyt tietenkin, mutta leikkokukkakimppu tai matka ei pelasta tyhjyyden tunteelta, jos koko muu elämä pyörii vain oman elämän saavutusten, oman täydellistymisprojektin, omien unelmakarttojen ja omien ulkonäkö-/uraprojektien keskellä ja aito yhteys kaikkeen muuhun puuttuu.

Suhtaudumme välineellisesti  ympäröivään ”luontoon”, välineellisesti muihin ihmisiin ja eläimiin  ja välineellisesti jopa omaan kroppaan. Tämä on saanut meidät riistokuluttamaan ja saastuttamaan maapallon äärimmäisen uhanalaiseen tilaan. Omien unelmaprojektiemme keskellä suljemme silmämme ihan kaikelta muulta. Ja sitten ihmettelemme, miksi on ”jotenkin tyhjä olo”.

Täydellisyysajattelu liittyy lähes kaikkeen, mitä teemme. Monissa harrastukissakin ihannoidaan enemmän lopputulosta (vaikkapa muotoon sidottu baletti tai ulkonäkökeskeinen fitness) ja ulkoista kuin sitä, mikä on esimerkiksi ryhmän merkitys, opettajan suhde oppilaaseen tai että minkälaisia henkisiä taitoja ja voimavaroja harrastus antaa. Tai saatamme toki ajatella, että laitamme lapsemme johonkin harrastukseen, koska siinä hän oppii ryhmätyötaitoja, mutta se ei poista sitä, että tuossakin fokusoimme tulevaan.

Opetussuunnitelmissa tärkeimmäksi nousevat ne aineet, jotka ovat tulevaisuudessa jotenkin ”hyödyksi kansantaloudelle” ja kustannustehokkaita, eivät ne, jotka lisäisivät lapsen omaa hyvinvointia ja luovuutta ja esimerkiksi empatiakykyä, kulttuurista moniarvoisuutta, tasa-arvoa, syvempää luontosuhdetta tai ihmisten välistä yhteyttä. Eräs keski-ikäinen nainen juuri totesi ”en ymmärrä, miksi ihmeessä poikani pitäisi opiskella koulussa kuvaamataitoa!” Ja silti lähes koko elämämme pyörii nykyisin kuvien ympärillä! Hieman sama kuin jos asuisi purjeveneessä ja kysyisi, miksi ihmeessä minun pitäisi opetella uimaan.

Monet ovat kasvaneet lapsuutensa ja nuoruutensa täydellisten pyllykuvien ja valmiiksi tehdyn viihteen keskellä. He eivät edes tiedä muusta, vaikka ehkä haluaisivatkin muuta. He ovat oppineet ajattelemaan, että maailma on valmis ja he itse jotenkin viallisia, koska eivät ”vielä ole täydellisiä” tähän viihdekoneistoon. Sen sijaan voisimme ajatella, että maailma ei missään nimessä ole valmis ja ihminen on lajinakin vasta alullaan. Olemme onnistuneet ihmislajina länsimaissa sössimään yhteytemme ”ympäristöön” ja ns. luontoon täysin, ja nyt alkaa olla viimeiset hetket korjata tuo asia.

Viihdekoneisto ja siellä vilisevä kuvasto on hyvin, hyvin kapea ja valmiiksipureskeltu siivu maailmasta. Miksi ihmeessä meidän pitäisi tavoitella sen kaltaista elämää, ulkonäköä, rakkautta, ihmissuhteita tai maailmankuvaa, jota se tarjoaa. ”Mikään ei ole lapselle niin haitallista, kuin tarjota hänelle valmis maailma, johon hän ei usko voivansa vaikuttaa”, toteaa filosofi Juha Varto. ”Valmiiseen” ja vaihtoehdottomaan viihteen kyllästämään maailmaan kasvanut ihminen jää ”Platonin pimeään luolaan” katselemaan ja kumartelemaan kuvia ”ideaalista elämästä”, mahdollisesti koko loppuiäkseen.

Ja niihin pyllykuviin. Toki se avartaa tätä kuvastoa, jos siellä vilisee vähän hyllyvämpiäkin pyllyjä, mutta yhtä kaikki sieltä luolasta olisi hyvä tempautua jossain vaiheessa ihan kokonaan ulos. Sitäpaitsi usein niiden ”erilaisten” pyllykuvien tarkoitus ei ole ”syventää keskustelua”, vaan myydä enemmän uikkareita myös vähän isompikokoisille.

Tekstini levähti taas kuin selluliittipylly kylmälle betonille. Pahoittelut siitä. Lopuksi täytyy sanoa, että asioita hyvään suuntaan tapahtuu, ja on tietenkin sinällään arvokasta, että viihdemaailman kuvasto laajenee kehopositiivisempaan suuntaan. Myös se on positiivinen juttu, että esimerkiksi muotibloggaajat ovat ottaneet asiakseen vähentää kulutustaan tai vievät sitä ekologisempaan suuntaan. Kulutuksesta jotenkin itsestäänselvänä ajatusrakennelmana voisin sitten kirjoittaakin jossain vaiheessa erikseen.

En tiedä, miten voi yksi helteinen viikonloppu metsäisessä järvimaisemassa (tai pääasiassa siellä järvessä) niin piristää kroppaa ja mieltä mutta niin vain kävi! Tuntuu, että olen nyt palautunut treenien ja teatterintäyteisestä lopputalvesta, eristäytyneestä, yksinäisestä ja masentavasta huhtikuusta, työteliäästä toukokuusta keittiöhommissa ja railakkaasta juhannuksesta.

Myöskään kesätyöstä luopuminen terveyssyistä ei enää niin paljoa ahdista.Yhtäkkiä mieli on taas virkeä, ajatus kulkee ja saan keskityttyä opiskeluun. Myös koronan takia jäähylle jäänyt esitys on pikkuhiljaa alkanut innostaa, kihelmöidä ja työstyä alitajunnassa.

Huhtikuun jälkeen on toki tapahtunut muitakin piristäviä asioita: Hain tavarani Joensuusta ja tapasin samalla pitkästä aikaa IHMISIÄ! Miten kivaa!  Mukavat kämppikset  sattuivat olemaan kaikki paikalla ja lisäksi muutama opiskelukaveri saapui kämpillemme hetkeksi aikaa iltaa istumaan. Toukokuun alussa sain myös kesätyön ja lisäksi kutsun oman alan työhaastatteluun, teatteriohjaajan töitä syksyksi. En saanut ohjaajan paikkaa syksylle mutta sain teatteriopettajan hommia  samaisesta paikasta keväälle. Kesätyössä pystyin olla fyysisen ylirasitustilan vuoksi vain muutamia viikkoja, kroppa ei kestänyt kuormittavaa työtä, ja  nyt tuntuu, että luopuminen työstä oli ainoa järkevä ratkaisu. Opintoja on kuitenkin niin paljon vielä jäljellä, että niistä täyttyy koko loppukesä, ja henkisesti kuukaudenkn työrupeama uusine työkavereineen piristi kummasti.

Myös juhannus oli ihana ja piristävän sosiaalinen, vaikka nukuinkin koko viikonlopun todella huonosti ja välillä sinnittelin hereillä vähän väkisinkin skumpan ja kahvin voimin (olo oli alkuviikosta sen mukainen). Kaveriporukalla vuokrasimme erään partiolaismökin, teimme kukkaseppeleitä ja vastoja, saunoimme, grillasimme, laitoimme ruokaa ja juhlimme. Kotiin kaupunkikämppään palaaminen juhannuksen jälkeen tuntuikin aika nihkeältä, ja siksi päätimme jatkaa ”kesälomaa” kahdestaan  vielä vähän lisää. Juhannus oli myös sosiaalisuudessaan ja unettomuudessaan aika raskas, ja ainakin minä kaipasin vastapainoksi vähän sellaista rauhallista (ja päihteetöntä) makoilua järven rannalla ihan vain omissa oloissa.

Mutta tuosta ”erämökistä”. Emme ole kovin useasti mökkejä vuokrailleet ja onhan niillä hintaakin, mutta koska oma sukumökki on aika kaukana, vanhemmat ovat iäkästä riskiryhmää, eikä järveäkään mökillä ihan lähellä ole, päädyimme  näillä helteisillä säillä vuokraamaan pienen metsämökin Verlan maailmanperintökohteesta Kouvolasta Vähä-Kamposen rannalta. Mökissä on juokseva vesi, mikä on todella luksusta ja vieressä puusauna. Olemme aiemmin vuokranneet pari vuotta sitten vastarannalla sijaitsevan 60-luvulla rakennetun hieman suuremman mökin, jossa on myös takka ja sisävessa, mutta oikeastaan tämä pikkumökki oli kivempi näin helteillä. Järveen oli matkaa mökiltä n. 10 metriä ja puulämmitteinen sauna oli tosi hyvä. Ajoitus, sää ja ympäristö oli täydellinen! Uiminen, saunominen, lukeminen, lintujen tarkkailu, ulkona oleminen, grillaaminen, mitä muuta sitä väsynyt ihminen helteisenä viikonloppuna kaipaa!

Lisäksi jäin koukkuun tuohon ihanaan vegaaniseen perunasalaattiin, johon sain reseptin juhannuksena. Teen nyt sitä kotonakin joka toinen päivä!