Mitä on aito dialogisuus? Mitä on aito kontakti tai ”omana itsenä oleminen”?

Antiikin Kreikan filosofi Platon (427-347 eaa.) sai jostakin päähänsä, että on olemassa kuvia tai heijastumia, jotka ovat aidompia kuin fyysinen todellisuus ja joita on elämässä syytä tavoitella. Tästä alkoi länsimaisen kulttuurin kulkeminen kohti kehon ja mielen irrottamista toisistaan, kohti kuvien kumartamista, täydellisyyden tavoittelemista ja jonkin ideaalin saavuttamista, kohti kehon esineellistämistä sekä mielen ja älyn ylivaltaan astumista.

Näin karkeistaen. Kuvia on kumarreltu ja ”täydellistä minää” tavoiteltu siitä lähtien.

Pikkuhiljaa on kuitenkin alettu täälläkinpäin maailmaa oivaltaa, että toisinkin voi elää ja ajatella. On alettu oivaltaa, että Platonilta peräisin oleva ideaaliajattelu saa meidät voimaan pahoin. Että todellisuudessa ei ole olemassa mitään tavoiteltavaa ideaaliminää, ideaalikumppania, ideaaliystävää, ideaalimaailmaa. On olemassa vain hämärää ja sekavaa, aukkoista ja outoa olemista, toimimista ja pyrkimystä ymmärtämiseen tässä hetkessä, fyysisenä ja kehollisena olentona muiden ihmisten, eläinten ja ns. luonnon (josta me olemme osa, emme irrallisia) kanssa. On olemassa minä ja sinä tässä hetkessä, alati muuttuvana ja muljuvana, tapahtumista tässä ja nyt, tekoja tässä ja nyt ja yritystä kommunikaatioon.

Olen lukenut tässä viimepäivinä dialogisuudesta tanssin opettamisessa. Länsimainen taidetanssi (baletti ja moderni) on hyvin pitkään perustunut ideaalisten kuvien kumartamiselle. Esitykset on rakennettu tanssitekniikan, kauneuden, valmiuden ja jonkin ideaalin täydellisyyden varaan. Tapahtumiselle, kohtaamiselle ja itsenä olemiselle ei tanssijalle tai esiintyjälle, eikä välttämättä koreografillekaan ole juuri jätetty tilaa. Vain harvoilla on ollut oikeus opiskella tanssia, päästä esille tai luoda esityksiä.

Tokihan myös tanssin opetus on ollut ulkoa ohjautuvaa ja autoritääristä.Opettajat toteuttavat jotain tiettyä annettua pedagogista eetosta, ideaalin mallia. Tanssin opetustilanne on ollut kaikkea muuta kuin dialogista, kuuntelevaa, tapahtumisen mahdollistavaa tai kaaokselle tilaa antavaa. Mikäli et ole jo lapsena lähtökohtaisesti vastannut ”jotakin potentiaalisesti ideaalia kuvaa”, joka sinusta ehkä voi tulla (ketteryys, venyvyys, nopeus, sirous jne.), on tanssin opettaminen sinulle ihan hukkaan heitettyä aikaa. Tai näin on ajateltu.

Onneksi suhtautuminen on muuttunut ja muuttuu kovaa vauhtia. Tanssiminen, oppiminen, kehollinen tekeminen ja liikkuminen on nimittäin paljon muutakin kuin jonkin tekniikan hiomista. Ja ennen kaikkea, oppimisen mahdollisuus olisi annettava ihan kaikille, jokaiselle yksilölle sellaisenaan, jollaisia he siinä hetkessä ovat. Helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta jos ei nyt puhuta opettamisesta tai tanssimisesta, tällainen ”omaksi ideaaliminäksi tuleminen” on jo ihan sinällään hieman vaarallinen projekti. Tuolloin jo lähtökohtaisesti oletat ja rajaat, millaiseksi voit tulla, millainen sinun kuuluisi olla ja millainen ET VIELÄ ole. Samaan aikaan näet usein muut ihmiset, opintosi, työprojektisi ja kaiken muunkin tekemisesi oman itsesi täydellistämisen projektina ja yksittäisinä porrasaskelmina kohti ”täydellistä omaa itseäsi”. Käsikirjoitat omaa elämääsi ennen kuin annat sen tapahtua ja näin ollen estät asioita tapahtumasta.

Mitä tällöin tapahtuu kohtaamiselle tai dialogille tai aidolle kommunikaatiolle? Sitä ei tapahdu, koska sinulla on jo valmiit oletukset ja odotukset niin toisesta, itsestäsi ja tilanteesta ja valmiiksi asetetut tavoitteet tapahtumalle, joka on näin ollen vesitetty jo heti alkuunsa. Tilaa hämärälle ja epämääräiselle pimeydessä tarpomiselle, kaaokselle ja toisen kohtaamiselle ei ole. Et ole tilanteessa oma itsesi, koska ajattelet, ”ettet vielä ole se oma itsesi, joka haluaisit olla”.

Mutta tokihan hämärässä tarpominen on hemmetin pelottavaa. Se on sekavaa, kaoottista, epämääräistä ja epäorganisoitua kohtaamista. Siinä on alttiina toiselle ja siinä voi haavoittua, kun näyttää oman ”epätäydellisyytensä”. Siksi siihen harva kykeneekään. Oletamme, odotamme, ennakoimme, valmistaudumme, asetamme vaatimuksia, väistelemme ja juoksemme itsemme ja muiden ohi. Mutta joskus kannattaisi vain olla olettamatta ja odottamatta mitään valmista ja ideaalia itseltä tai muilta, silloin voi yllättyä moninkertaisesti ja iloisesti.

Onko sekavaa? On. Mutta ehkä joku sai tästä jonkun ajatuksen hippusen.

Kuva on Malenkiteatterin esityksestä Pois puhallettu -Elegia kolmelle. Kuvan otti: Xavier Bambú Locquet Vandenberghe.

Kirjoitus pohjautuu näihin mainioihin väitöskirjoihin:

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/33790/Acta_Scenica_15.pdf?sequence=1

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154201/Acta_Scenica_41.pdf

Taas on yhteishakujen aika. Meni monta vuotta, kun en enää edes harkinnut hakevani mihinkään kouluun, ajattelin olevani siihen liian vanha (ja niin periaatteessa olenkin). Ajattelin, että onpas vapauttavaa, kun ei tarvitse sietää enää yksiäkään pääsykokeita ja nolata itseään raadin edessä.

Viime vuonna sorruin sitten hakemaan TeaKin ruotsinkielisen näyttelijäkoulutuksen maisteriohjelmaan ja siitä se sitten taas lähti. Täysin lapasesta. Pääsykokeissa oli niin kivaa! Opiskelu on niin kivaa! Mulla on niin paljon opittavaa! Tämän vuoden olen opiskellut avoimessa TeaKissa tanssipedaa ja lisäksi eräässä toisessa opinahjossa näyttelemistä ja tehnyt omaa esitystä.  Vannoin, että ”sitten kun esitysrumba on toukokuussa ohi, haen vihdoinkin oman alani palkkatöitä!”

No, mitään esitystä ei nyt voitu esittää (ensi-ilta olisi ollut reilun viikon päästä). Mitään järkeviä töitä ei nyt ole tarjolla, joten mulla on ollut ihan liikaa aikaa pähkätä asioita, pyöritellä tulevaisuutta ja alkaa TAAS  haaveilla ja harkita johonkin kouluun hakemista. Voi helvetti.

Tietäisin täsmälleen, mihin hakisin, jos olisin 15 vuotta nuorempi. On olemassa kaksi tai no, ehkä kolmekin… tai no sanotaan kuusi koulua, jotka kävisin oikein mieluusti vielä läpi, mikäli siis eläisin 200 vuotiaaksi ja nivelet ja lihakset olisi parikymppisen.

Nyt on kuitenkin pakko alkaa olla järkevä.

Toisaalta voisin ehkä sittenkin hakea… Eihän siinä mitään menetä! Eihän? Sehän on sitten sen ajan murhe, jos jollain ihmeen kaupalla pääsisi sisään?

Voisin olla opettajana noissa kouluissa joihin haen, sanovat. Se on totta.

Miksi mulla silti on niin kova hinku opiskella? Miksi mulla on 25-vuotiaan aivot? Miksi en osaa jo asettua aloilleni, hankkia kunnon töitä ja asuntolainaa?

Luulen tietäväni syyn. Koska en ole tarpeeksi pitkäjänteinen muuttaakseni osaamistani rahaksi. Vaihtoehto on mennä johonkin valmiiseen työpaikkaan, joka ei oikeastaan vastaa koulutustani ja osaamistani tai tehdä itsestään brändi, perustaa yritys ja yrittää myydä itsensä läpi. Kummatkin vaihtoehdot tuntuvat yhtä paskoilta. Siksi pelaan itselleni aikaa opiskelemalla vuosi toisensa jälkeen ja välillä tekemällä jotain maksimissaan vuoden kestäviä työpestejä. Ja sitten on toki vielä se yksi vaihtoehto, jota olen myös toteuttanut: elättää itsensä ns. hanttihommilla ja tehdä omaa taidetta ilman palkkaa.

Ihan oikeesti nyt hei. Mä osaan vaikka mitä. Olen opiskellut vaikka mitä. Miksen mä saa tahkottua elantoa itselleni näistä mun osaamisista niin kuin jotkut!?

Paljon turhemmistakin jutuista maksetaan kuin siitä mitä mä teen. Miksei joku voisi maksaa mulle esimerkiksi senioreille suunnatusta taidetyöpajoista tai palvelutaloihin ammattitaidolla tehdyistä kiertue-esityksistä? Siitä, että vien korkeatasoisia ja hyvin suunniteltuja yhteisiä taidehetkiä palvelutaloihin? Maailma ei ole kovin reilu. Ts. kapitalistinen yhteiskunta ei ole.

Miksi teen edelleen näitä juttuja joko puoli-ilmaiseksi tai esityksiä vieläpä ihan täysin ilman palkkaa? Miksi taiteen tekemisen, jopa soveltavan taiteen, muuttaminen toimeentuloksi on niin helvetin hankalaa? Koska se on.

Kansalaispalkka olisi yksi ratkaisu asiaan. Siihen, että tekee paljon ja koko ajan, mutta ei saa rahaa mistään.

Ehkä tänä kesänä keksin jonkin ratkaisun tähänkin asiaan. Aina asioilla on ollut tapana jotenkin järjestyä. Mikäli tästä pandemiasta selviämme.

Ja tottakai, palatakseni aiheeseen, jokaisella on oikeus opiskella mitä tahansa missä iässä tahansa, jos kokee lisäoppia tarvitsevansa!