Rohkeus on joskus sama asia kuin typeryys

”Rohkeus on sitä, että vaikka pelottaa ja sattuu, niin tekee silti. Typeryys on sitä myös.”

Katsoin uusinta Tanssii tähtien kanssa jaksoa (älkää ees kysykö, miksi katson moista ohjelmaa…) melko järkyttyneenä ja ahdistuneena. Siinä kalpea, voimaton ja selvästi täysin petikunnossa oleva Jarkko Niemi tanssi läpi kaksi raskasta numeroa ja nosteli toista ihmistä ilmaan. Mitä vttua. Siis asia ei kuulu mulle tietenkään mitenkään vaan on yksin ja ainoastaan Jarkon oma asia mutta… Mikä on sellainen yhteiskunta, että se pakottaa sairaan ihmisen tanssimaan terveydestään välittämättä viihteen vuoksi? Sehän on sairasta jo itsessään.

Ja edelleen korostan, etten nyt pidä Jarkkoa tässä typeränä vaan tuota ohjelmaa. Mun kaikki sympatiat on Jarkon puolella ja toivon, että hän paranee pian. Sekin oli vain jotenkin kuvaavaa, että lehdet otsikoivat ”Jarkko Niemi keskeytti kisan”. No totta helvetissä keskeytti, koska ei halua kuolla.

Mä todellakin toivon, että Jarkko ei saa sydänlihastulehdusta tai muita vuosia kestäviä vittumaisia ja kroonisia jälkitauteja, kuten tämä omani, ton takia, että tanssi sunnuntaina terveytensä kustannuksella.

Mä itsehän tein sen virheen (voi olla, että olisin silti sairas edelleen jne. mutta voi myös olla, etten enää olisi), että hain kahteen todella fyysiseen kouluun ollessani jo sairas. Olin sairastanut jonkun karmean flunssan tammikuussa jälkiflunssineen ja palannut pikkuhiljaa tanssitunneille maaliskuussa. Mikään ei ollut ennallaan. En palautunut enää tanssitunneista. Kerran oksensin koko illan erään tanssitunnin jälkeen. Ajattelin, että kyse on vain huonosta kunnosta ja hakkasin lisää päätäni seinään ja jatkoin tanssimista. Että eihän nyt flunssa voi kestää kahta kuukautta, ajattelin. Toukokuussa kävin TeaKin ruotsinkielisen maisteriohjelman näyttelijäntyön pääsykokeissa, joissa siis lähinnä möyrittiin, hypittiin puoli tuntia yhteen menoon ja tanssittiin (ja vähän laulettiin). Olo oli sen aikana ja sen jälkeen ihan jäätävä. En silti ottanut opikseni vaan koska olin päättänyt olla rohkea ja ”tarttua  vihdoin haasteisiin”, menin vielä tahkoamaan Outokumpuun nykytanssin koulutusohjelman pääsykokeet. Kun edellisenä vuonna rankkojen kokeiden jälkeen olo oli ihanan väsynyt, raukea ja henkisesti pirteä ja hyväntuulinen, nyt olin jo kokeiden aikana todella kamalassa kunnossa. Oksensin koko illan, päässä pyöri, huimasi, sydän tykytti ja oli kuumeinen olo.

Mitään en tästäkään juuri oppinut vaan aloitin tanssipedagogiikan opinnot syksyllä. Aloitin myös näyttelijäntyön opinnot sekä jatkoin tanssitunteja. Koko syksyn olin todella, todella väsynyt. Joulukuussa mulla oli vielä tanssisoolon esitys tanssipedan opinnoissa, kaksi tanssiesitystä Joensuussa ja yksi teatteriprojekti, josta yhteensä viisi esitystä, jonka lisäksi aloittelin omaa uutta esitystä. Joulukuu oli yhtä raahustamista.

Keväällä 2020 fyysinen kunto romahti totaalisesti ja aloin käydä tutkimuksissa. Mitään ei löytynyt, mutta vasta tuolloin aloin hissuksiin tajuta, että nyt on jotain pahasti vialla. En päässyt enää lattialta ylös ja olo oli jatkuvasti ihan kamala. Vähensin tuolloin vihdoin radikaalisti liikuntaa ja lopetin tanssimisen ja juoksemisen kokonaan. En olisi niihin edes mitenkään enää pystynyt.

Kesti vielä vuosi, ennen kuin sain diagnoosin.

Kuinka paljon viisaampi olisin ollut ja armollisempi itseäni kohtaan, jos tämä sairaus olisi tunnetumpi. En välttämättä olisi nyt terve, mutta voi olla, että tuolta totaaliromahtamiselta oltaisiin vältytty jos olisin heti keväällä 2019 malttanut vain levätä ja olla tanssimatta ja riehumatta. Tähän liittyy myös se, että eräs opiskelukaverini kuoli tuolloin syöpään 40-vuotiaana. Tein päätöksen (ihan väärässä kohtaa elämääni), että nyt tartun kaikkiin haasteisiin, enkä enää pelkää. Olin niin tyhmänrohkea, että pilasin loppuelämäni. No, edelleenkin on turha syyttää itseään kaikesta ja ei voi täysin tietää, mikä johtuu mistäkin, mutta kyllä voin myöntää, että toimin täysin kehoani vastaan. Liikuin vaikka keho suorastaan huusi EI.

Mutta siihenhän tämä yhteiskunta kannustaa. Tekemään, tekemään ja tekemään. Tarttumaan hetkeen, yrittämään ja suorittamaan. Olemaan rohkea ja sinnikäs.

Kilpatanssi on nuoria ja terveitä varten. Se sotii oikeastaan kaikkia mun arvoja vastaan tällä hetkellä. Tanssi ei muutenkaan kuulu mun elämään enää millään tavalla. Oikeastaan ME-potilas ja tanssi elävät aivan eri universumissa. Missään muussa sairaudessa liikunta ei ole niin haitallista kuin flunssaisena ja ME-potilaana (toki on varmaan muitakin kuten migreeni). Terveiden on sitä vaikea käsittää.

En vain kertakaikkiaan ymmärrä, miksi Jarkon piti tanssia sairaana. Mitä sillä voitettiin?  Lisää sairaita päiviä?

Tämä ei tarkoita, etteikö esim. kroonisesti sairaana voisi tehdä mitään, mutta joku järki nyt tässäkin asiassa. Kehon kestokykyä ei kannata ylittää. Kuunnelkaa kehoanne hyvät ihmiset.