Silmiin katsomisesta

Olen huomannut tämän harrastajanäyttelijöiden kanssa ja ihmisten kanssa ylipäänsä: Ihmiset eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin. Mikä siinä on niin pelottavaa? Mitä me oikein pelätään?

Kun alan tekemään töitä uuden ryhmän kanssa, ihan ensimmäisenä siedätän ihmiset pikkuhiljaa katsomaan toisiaan silmiin, kohtaamaan ihan rauhassa toisen katseen tuijottamatta tai tuomitsematta.

Juuri tällaisten asioiden takia näyttelemistä kai opiskellaan. Että ei estäisi itseään, että uskaltaisi kohdata itsensä ja toiset sellaisena kuin ne sillä hetkellä ovat. Vasta kun on kohdattu, voi vaihtoa alkaa tapahtua.

Kun alan itse opiskelijana tehdä jollain kursseilla kontaktiharjoitteita tai paritöitä, joudun oikein hakemalla hakemaan sitä katsekontaktia.Ihmiset pakoilevat sitä oikein huolella. Mun mielestä katsekontakti kuuluu itsestäänselvästi näyttelemisen perusteisiin. Esitys, jossa tehdään voltteja ja satoja kuperkeikkoja tai lauletaan täydellisesti ei ole mitään, jos kontakti näyttelijöiden väliltä puuttuu.

Alan ymmärtää, mitä David Mamet tarkoitti sillä, että teatteriopinnot monesti opettavat piilottamaan ihmistenvälisen vaihdon ja kontaktitn. Näin ei varmastikaan Suomen teatterikouluissa tapahdu, vaan mun kokemus kuitenkin on, että olen oppinut kohtaamaan ihmiset nimenomaan teatteri- ja tanssiopintojeni kautta. Toisaalta todellakin, montaa näyttelijäntyön tekniikkaa voi myös käyttää siihen piilottamiseen ja peittämiseen,  että tunteet, kontakti ja aitous osataan nimenomaan hienosti peittää, olla vähän itsensä vieressä ja feikata rohkeaa ja aitoa. Joissakin harrastajapiireissä saatetaan improilla vuosikausia, itketään vereslihalla, ”näytetään suuria tunteita”, huudetaan ja riehutaan ja sitten ihmiset eivät kuitenkaan uskalla kohdata herkemmällä tasolla.

Uskon kuitenkin, että nykyisin teatterin ammattiopetuksessa on vallalla ajatus, että näyttelijän on ennemminkin osattava olla auki kuin peittää. Mametin aikana (ennen 1990-lukua) Amerikassa ehkä oli toisin.

Kohdatessani uusia ihmisiä tajuan: Tämä ei olekaan kaikille itsestäänselvä taito, tämä on opeteltu taito. Toki joku voi olla oman kasvatuksensa myötä jo avoin kontaktille, mutta usein tilanne on päinvastoin; ihmiset välttelevät kontaktia.

Ihmisiähän periaatteessa opetetaan lapsuudesta asti olemaan näyttämättä arjessa se miltä mikäkin tuntuu ja piilottamaan asioita. Mua on ainakin opetettu lapsesta asti piilottamaan esimerkiksi innostumisen tunne, vihan tunne, surun tunne, pelon ja häpeän tunne. Ja silmistähän se tunne sitten näkyy. On esimerkiksi pelottavaa kohdata ihminen, johon olet ihastunut, katsoa tätä silmiin ja pelätä paljastuvansa. Näyttelijän on kuitenkin uskallettava paljastua. Se on hänen työtään. Katsoa kohti, olla epävarma, keskeneräinen ja inhimillinen ja silti katsoa. Näyttelijän työtä ei sen sijaan ole se, että hän osaa mahdollisimman taitavasti olla tuntematta ja näyttämättä yhtään mitään.

Näyttelijöiden, ihmisten välillä olevan virityksen, värinän ja vaihdon olisi hyvä näkyä lavalla tai ruudulla. Muutenhan katsoja ei saa tilanteesta mitään irti tai näkee vain kaksi toisiaan ja kontaktia välttelevää näyttelijää. Mutta entä sitten, jos pitääkin näytellä juuri sitä, että kontaktia ei ole, koska sitähän se arkinen kanssakäyminen on? Ajattelen tämän niin, että mitä kylmemmät, etäisemmät tai väkivaltaisemmat välit ”roolihahmoilla” on, sitä parempi kontakti ja luottamus pitää näyttelijöillä olla. Tunteita pitää olla ja kontaktiin pitää heittäytyä, vasta sitten ne voi näyttelijänä peittää. Viha ei sitäpaitsi ole rakkauden vastakohta vaan se on usein rakkauden toinen muoto. Välinpitämättömyys sen sijaan on rakkauden vastapuoli ja kuka jaksaa katsoa kovin pitkään välinpitämättömyyttä lavalla tai ruudulla, ihmisiä, jotka eivät merkitse toisilleen mitään?

Tämä sairaus on tuonut näyttelijäntyöhöni ja opettamiseeni vahvasti herkempiä työkaluja kuin mitä aiemmin käytin. Aiemmin pystyin operoimaan kehollani ja fyysisellä ilmaisullani. Pystyin feikkaamaan itsevarmaa ihmistä treenatun ja hallinnassa olevan kroppani avulla, poistamaan jännitystä juoksulenkillä tai riehumisella. Nyt siihen ei enää ole mahdollisuutta. Mun hahmoterapeutti sanoi kerran, että hän huomaa, että mua nolostuttaa ilmeisen kovasti näyttää innostustani ja pyysi mua oikein näyttelemään isosti innostunutta. Huomasin, että innostuneen ihmisen näytteleminen ei ollut mulle mikään ongelma mutta aidon innostuksen näyttäminen on edelleen todella vaikeaa, kun kohtaan ihmisiä. Luulen, että innostuessaan ihminen, tai ainakin minä, olen kaikista hauraimmillani ja paljaimmillani. Jopa surun näyttäminen on helpompaa. Myös pettymys on vaikea tunne näyttää. Innostus ja pettymyshän ovat asioiden vastapoolit. Jos ei ole innostusta, ei tule pettymistäkään. Innostus ei toki aina johda pettymiseen mutta se riski siinä on. Jos näytän innostumisen tai pettymisen, osoitan, että tämä asia, ihminen tai tilanne oli minulle ”vähän liian tärkeä” ja sehän on noloa jos mikä, se, että jollain ihmisellä tai asialla on minulle jotain merkitystä.

Mitä kaikkea ihmiset tekevätkään välttääkseen kontaktin toisen kanssa: katsovat tiiviisti käsikirjoitukseen, seinään, lattiaan, kännykkään, ulos, alkavat vitsailla, nauraa tai höpöttää… Yleisin keino välttää kontaktia on loputon puhuminen, monologin pitäminen.  Miksi ihmiset tekevät näin? Jotakin he piilottavat, osaamattomuutta, herkkyyttä, haurautta, tyhmyyttä, tietämättömyyttä, lapsellisuutta, ihastumista, iloa, rakkautta, inhoa, vaivaantumista, tylsyyttä, innostumista, vihaa, surua, kiukkua, pettymystä… ”Tuo varmaan on nyt jo ihan tylsistynyt seurassani, joten esitänpä välinpitämätöntä, että tilanne on minullekin täysin yhdentekevä.” Tai jos on esimerkiksi loukkaantunut tai kiukustunut toisen käytöksestä, sitä ei haluakaan aidosti näyttää, koska silloinhan sitä antaa vallan toiselle, että toisella on valtaa vaikuttaa tunteisiini.

Miten paljon helpompaa kanssakäyminen olisi, kun uskaltaisimme ottaa kontaktia ja näyttää tai sanoittaa ne tunteet. En tarkoita tunteiden näyttämisellä sitä, että niiden perusteella heti toimitaan.Kiukun tunteen tunnustaminen toiselle ei tarkoita sitä, että alkaa haukkua toista kusipääksi vaan voi yksinkertaisesti katsoa silmiin ja sanoa, että nyt ottaa päähän. Usein vihan tunne muuttuukin aika nopeasti suruksi ja suru iloksi.

Minä ainakin olen pakoillut nuorempana monia asioita sen vuoksi, etten pettyisi tai ettei kukaan näkisi, miten tyhmä, huono tai aloittelija olen, vaikka juuri tämä inhimillisyys on ihmisissä kiehtovinta. Miksi se olisi muissa kiehtovaa ja itsessä ainoastaan noloa?

En nyt sano, että itse olen mikään mestari tässä. Huomaan kuitenkin, että varsinkin nuorten aloittelevien näyttelijöiden kanssa sitä katsekontaktia saa kyllä hakemalla hakea ja minä olen yleensä se, jonka täytyy vähän odotella sitä kontaktia, ennen kuin toinen uskaltaa katsoa kohti. Mutta kun ihmiset alkavat uskaltaa katsoa toisiaan silmiin, kaikki muukin on yhtäkkiä paljon helpompaa.