Soolo nelikymppisen mielenmaisemasta

Pääsin viime viikolla soolon tekemisessä kunnolla vauhtiin, kun sain työskennellä teatteritilassa, johon esitys oikeasti tulee.

Kafkan pienoistekstit ovat loistavia. On ihan uskomatonta, miten sata vuotta sitten kirjoitetut jutut tuntuvat käsittelevän juuri mun elämää juuri tällä hetkellä! Tai oikeastaan ihan ylipäänsä kenen tahansa keski-ikäisen ajatusmaailmaa tässä ajassa tänä päivänä. Ne ovat samaan aikaan ihan helvetin kyynisiä, lakonisia ja ahdistaviakin mutta silti omalla mustalla tavallaan hauskoja.

Opetellessani tekstejä, olin tyytyväinen, että tulin tehneeksi näin osuvan valinnan. Ottaessani tekstejä haltuun, tuntui, että ”nyt olen oikeasti jonkin asian ytimessä”. On mahtavaa, että edes silloin tällöin tulee sellainen olo. Useimmiten esityksen tekeminen on nimittäin silkkaa puurtamista tai hakuammuntaa. Joskus sitten kala nappaa koukkuun.

Olen neljäkymmentä, Kafka kuoli nelikymppisenä. Soolo tulee olemaan oodi nelikymppisyydelle.

Sooloa tekemällä tulee opittua paljon: Miten työstää yksin esitystä, miten ohjata itseään, millaisesta teatteriestetiikasta itse pidän, millaiseen ilmaisuun taivun, mihin en, mikä on olennaista, mikä ei, miksi ylipäänsä teen teatteria…

Omien taitojen ja resurssien rajallisuuden myöntäminen on ollut ehkä rankinta tänä keväänä. Taitojen ja tietojen rajallisuus ja se fakta, että aikaa ei ole enää loputtomiin, sen kanssa varmasti moni keski-ikäinen painii. Kysymykset siitä, miksi en uskaltanut aikaisemmin, miksi sysäsin asioita tulevaisuuteen, miksi en osannut nauttia silloin, kun olin vielä nuori, miksi sitä ja tätä. Ei tätä kaikkea voi oikein muuten tarkastella kuin mustan ja todella absurdin huumorin kautta ja senhän Kafka juuri tekee. Absurdia taidetta tuskin olisi ilman keski-ikäistyneitä taiteilijoita.