Viimeisen puolen vuoden ajan olen töissä valmistellut ja ajanut läpi palvelua, joka toisi nuorille mahdollisuuden hyödyntää koulujen hävikkiruokaa ilmaiseksi koulun jälkeen. Nyt, viime viikolla, homma saatiin lopultakin käynnistysvalmiuteen. Kuten asiaan kuuluu, laitoin myös ilmoitukset ja mainokset toiminnan aloittamisesta kaiken kansan nähtäville. Palvelu sai hyvän vastaanoton ja keräsi paljon kiitosta. 

Muutamia soraääniä kuitenkin kuului. Ei niinkään siitä, että nuorille tarjotaan mahdollisuus terveelliseen ruokaan vaan palvelun ilmastoaspekteista. Tiedotteessa nimittäin mainitsin yhdeksi suurimmista syistä palvelun tarpeellisuudelle nuorille tärkeät ilmastoseikat ja ilmastoahdistuksen. Palvelun yksi tavoitteista on puuttua ruohonjuuritasolta käsin ruokahävikkiin, hiilijalanjälkeen ja ilmastonmuutokseen. Kovin vasta-argumentti tälle oli, ettei tällaisella palvelulla voida torjua ilmastonmuutosta ja että ilmastonmuutos tapahtuu joka tapauksessa luonnollisesti, joten miksi pitää siitä meteliä. 

Totta. Ei tällä ilmastonmuutosta ratkaista. Ja käytännön hyötykin on aika vähäistä. Ja kyllä. Ilmastonmuutos tapahtuu luonnollisesti riippumatta ihmisestä. 

Palvelulla ei olekaan tarkoitus ratkaista ongelmia tai toimia ihmelääkkeenä. Sen on tarkoitus asettaa esimerkki. Herättää keskustelua. Näyttää, että minkälaisia pieniäkin keinoja on vaikuttaa maailmaan. Muutos alkaa aina pienestä. Esimerkiksi ajatus siitä, että Suomen on turha tehdä ilmastoon vaikuttavia päätöksiä, koska Kiina ei niitä tee on jo lähtökohdin typerä. Miksi? Koska jos jokainen ajattelee, että pienillä teoilla ja yhdellä ihmisellä, yhteiskunnalla tai maalla ei ole mitään vaikutusta kukaan ei tee koskaan mitään. 

Meillä aikuisina on vastuu näyttää tietä ja osoittaa välittävämme niistä huolista, joita seuraavalla sukupolvella on. Mielestäni on häpeällistä, että me aikuiset olemme täysin unohtaneet tämän vastuun ja sysänneet huolen yksinomaan nuorten ja lasten harteille. Minua hävettää se kuinka me kieltäydymme toimimasta tulevaisuuden parhaaksi vain koska se rajoittaa omaa mukavuuttamme tai haastaa meidät ajattelemaan toisesta näkökulmasta. Meistä aikuisista on tullut kuin lapsia, jotka kiukuttelevat kun omista karkeista pitää jakaa myös kavereille. 

Mitä taas tulee luonnolliseen ilmastonmuutokseen, niin argumentoija on täysin oikeassa, että sellainen tapahtuu. Ongelma onkin siinä, että ihmisen teot ovat jouduttaneet ja pahentaneet sitä huomattavasti. Luonnollinen muutos ja järjestys on kumottu ja me taistelemme palauttaaksemme sen, jotta meillä lajina saati muilla lajeilla olisi mahdollisuus selvitä. 

Me pitelemme käsissämme avaimia siihen miten maailma toimii ja mitä opetamme lapsillemme. Jossain kohtaa on lopultakin katsottava peiliin ja kohdattava omien tekojen seuraukset ja ymmärrettävä oma vastuu osana kokonaisuutta. Ja se mikä tässä kaikessa on huomionarvoisinta on se, että kyse ei ole välttämättä mistään jokaisen elämää mullistavista asioista vain hyvin arkisista, pienistä teoista ja omien toimintamalliensa haastamisesta. 

Meeri Koutaniemeä lainaten: “Hyvän tekeminen on helppoa, kun jokainen tekee oman osuutensa, sen minkä osaa ja mihin tuntee intohimoa.”

Linkki Turun sanomien artikkeliin aiheesta:http://www.e-pages.dk/turunsanomat/3108/article/1080920/6/1/render/?token=ec8a7f0daf16dcfe483af48613b8166d&fbclid=IwAR27lVBqC6V2JqcYaJoKALXthJvQ75cVV2XlfPXJa13gX73P2uhRst4b6Aw

Lähestyvä lapsen syntymä haastaa minut käyttämään aikaani miettimään erilaisia kasvatusmetodeja ja sitä minkälainen isä haluan olla. Mitä haluan omasta lapsuudestani siirtää tulokkaalle? Mitä haluan tehdä toisin?

Kaiken kaikkiaan oma lapsuuteni oli erityisen ruusuinen ja turvallinen. Tai näin minä sen ainakin koin. Vaikka perheemme ei ollut erityisen varakas tai hyvätuloinen en koskaan kokenut jääväni paitsi mistään. Me emme tehneet kesäisin reissuja etelään tai käyneet ulkona syömässä. Vuorokauden tai kahden mittaisillakin reissuilla mukana oli aina omat eväät, jotka syötiin autossa. Minua tämä ei koskaan haitannut. Ne kotimaan matkat ja kyläilyt ja jopa reissu lähikuntaan olivat aina seikkailuja ja aina oli hauskaa. Tärkeintä oli yhdessä tekeminen ja oleminen. Maailma ei ollut kiinni varallisuudesta.

Kotonani sai aina huomiota ja asioista puhuttiin. Tunteiden näyttäminen sallittiin ja niistä keskusteltiin. Apua sai pyytää. Siinä mikä kiinnosti kannustettiin. Se mikä varallisuudessa hävittiin voitettiin monin verroin henkisellä tuella.

Epäilemättä avoimuus ja lämminhenkisyys ovat niitä tärkeimpiä asioita, jotka minulle lapsuuden kodistani ovat siirtyneet ja jonkalaista haluan jakaa myös omassa kodissani. Ne ovat muokanneet minusta pitkälti sen, joka olen. Siltikin on yksi asia, jonka luen erikseen tavallaan tärkeimmäksi asiaksi, jonka kotoani olen matkaani saanut. Nimittäin se, että epäonnistuminen on sallittua.

Lapsena minulle opetettiin, että mokailuun ja epäonnistumiseen on lupa. Tärkeintä ei ole saavutus vaan se, että tekee parhaansa ja jaksaa yrittää. Epäonnistuminen opettaa omasta itsestä enemmän kuin onnistuminen ja tehdessään parhaansa voi olla epäonnistumisessakin tyytyväinen itseensä. Onni ei tule saavutuksista eikä omaisuudesta vaan omasta mielestä ja matkasta. Kun on lupa epäonnistua ja kompuroida, uskaltaa myös yrittää kovemmin ja kykenee tunnistamaan milloin on parempi luovuttaa. Itsetunto kehittyy ja empaattisuus kasvaa.

Mokailun olennainen osa taas on anteeksianto. Kun kompuroituaan voi saada muilta anteeksi, oppii olemaan niin toisia kuin itseäänkin kohtaan armollisempi. Ja ennen kaikkea sen, että anteeksipyyntö ei ole kirosana. Päinvastoin. Se on erittäin suositeltavaa.

Se, mikä kuitenkin ohjaa kaikkea oppimaani ja mukaan ottamaani on se yksinkertainen seikka, että mitä ikinä teetkään tee se niin, ettei kukaan tai mikään joudu kärsimään sen vuoksi. Joten siinä.. Tärkeimmät asiat, jotka tulevat ohjaamaan omaa tapaani kasvattaa.