Oman kodin löytyminen otti vähän aikaa, mutta sain asua noin kahdeksan kuukautta Balvaneran autenttisessa barriossa niin sanotusti normaalien ihmisten alueella. Mun kotikadulla ei tuoksunut raha, vaan toisinaan jätteet, kiinalainen muovikrääsä, kirjapaino, vastapaistetut leivonnaiset, sekä pienimuotoinen pelko, siis omani. Lukemattomat kerrat kiirehdin Córdoba-kadulle jättäneestä yöbussista kriittiset kolme korttelia kotiovelle ja toivoin, ettei mitään liian outoa tulisi vastaan. Päivisin alue oli eloisa pienten askartelu-, helmi- ja muiden krääsäkauppojen ollessa auki, mutta iltaisin liikkeiden sulkeuduttua ja ihmisten hävittyä kaduilta ilmapiiri muuttui aina. Eteläamerikkalaisissa suurkaupungeissa ei ole hyvä hortoilla yksin autioilla kaduilla, mutta joskus sitä on vaikea välttää.

Mulla oli viisi ihanaa kämppistä. Kuudeskin oli, mutta se ei halunnut olla olemassa meille, joten ei lasketa häntä! Casa Tucumánissa puhuttiin espanjaa, vaikka huoneista löytyi kaksi brittiä ja yksi kiivi. Perulainen Alejandra (vieressäni) oli meidän kävelevä kielioppikirja. Brasilialainen Renata oli käytännössä natiivi. En muista mihin tässä ollaan menossa, mutta taustalla kuhisee Calle Corrientes, josta löytää kaikki maailman teatterit ja häppeningit mitä kuvitella saattaa. Pari korttelia ”vasempaan”, ja löytääkin itsensä jo huolestuttavan tyhjältä kadulta. Ilmapiirin muuttuu todella nopeasti.

Asutin viiden neliömetrin luolaa, jonka säkäkorkeus oli 2 metriä. En liioittele. Parempaa kuvaa en ole ottanut, kun se oli niin pieni, ettei oikein mahtunutkaan. Mutta mitä sitä muuta ihminen tarvitsee kuin sängyn ja pienet portaat kävelemällä pääsi tilavaan olohuone-ruokailutilaan ja seurustelemaan toisten kanssa. Tässä olen ilmeisesti yrittänyt ikuistaa mun ”pitkiä” hiuksia. Voi pientä!

Rappuset luolasta alas. Meillä siis päivä paistoi tuohon keskikäytävälle ja kun käytävää jatkoi eteenpäin, sieltä löytyi neljä huonetta lisää. Nyt voin hiljaa mielessäni muistella, miten jäätävän kylmä välillä oli yölämpötilan tippuessa muutamaan asteeseen ja siitä eristeenä toimi ihan perus puinen ovi, jonka alta kävi tuuli ja vinkka. Tällaisten öiden jälkeen oli mukava mennä ulos aurinkoon lämmittelemään, ulkolämpötila nousi nopeasti korkeammaksi. Muistelen myös sitä, miltä tuntui hengailla tuossa käytävällä ja katsella tähtitaivasta tai kaiteen yli alas ja naapureiden perhe-elämää.

Suomimurkinatkin oli välillä pöydässä! Enimmäkseen kuitenkin toiset kokkasivat, parempi niin…

Voisi myös muistella, että jos joskus tuntuu asioiden ottavan aikansa ja liiankin pitkän sellaisen, mikään maailmassa ei voi kuitenkaan kestää kauemmin kuin pienen keittiöremontin tapahtuminen Latinalaisessa Amerikassa. Tapahtuipa kuitenkin!

Veikkaan tässä kuvassa tapahtuneen iloinen yhteydenottohetki Suomeen ja perinteinen ”matekänni”!

Jouluakin Casassa vietettiin. Syntymäpäiväjuhlia ja muuten vain -juhlia. Asun nyt yksin, ensimmäistä kertaa elämässäni, ja näkisin mielelläni tällaisia asumisjärjestelyjä Suomessakin. Meillä kävi kyllä siivooja kaksi kertaa viikossa, ehkä se pelasti kaikilta skismoilta!

Vuonna 2011 vietin matkailun restonomi -opiskelujeni vaihtovuoden Buenos Airesissa, Argentiinassa. Paha sanoa kumpi reissu muovasi mua enemmän, tämä vai vuosi Jenkeissä kun olin kuustoistakesäinen, mutta lämpimimmät muistot löytyvät ehdottomasti mate-teen maasta, joten nyt tarinoita! Vuoden alku oli minun standardeillani aika jännittävä.

Siellä Jenkkilässä 2006 vietin paljon aikaa espanjaa äidinkielenään puhuvien kanssa ja opettelin paikallisessa high schoolissa espanjan alkeita. Päätin, että tämä kieli otetaan haltuun. Jyväskylän ammattikorkeassa oli tarjolla kursseja ja ehdin käydä niistä kolme ennen reissuuni lähtöä. Espanjan tasoni oli luokkaa ”eilen minä syön kakkua”, mutta kuuntelin pari kuukautta putkeen Youtubesta espanjankielisiä lurituksia ja lauloin mukana, vaikka en puoliakaan ymmärtänyt. Leikin Google kääntäjällä, kirjoittelin alkuasukkaille Couchsurfingin kautta, etsin argentiinalaisia randomeja Facebookista. Frankfurtin kentällä konetta vaihtaessa olin myöhässä ja sain matkustaa Rio de Janeiroon asti bisnesluokassa. Mua palveli brasialainen poika, jolle äkelsin espanjaksi, että tästä lähtien haluan puhua tämän vuoden pelkkää espanjaa osasin eli en. Aika hyvin se päätös pysyi!

Olin kirjoitellut kolumbialaisen CS-Diegon kanssa, joka asui Recoletan asuinalueella ja se lupasi ystävällisesti majoittaa minut kämppiksensä Luisin kanssa siihen saakka, että etsisin Bairesista oman kotikolon. Mun oli määrä tavata Diego illalla, mutta konesählinkien takia olin kaupungissa jo tunteja aiemmin. Seikkailin Recoletaan rinkkani kanssa Manuel Tienda Leon -lentokenttäbussin hintaan kuuluvan taksin kyydissä ja kuski pudotti mut rinkkoineni siihen Diegon talon alaovelle. Helmikuinen -25 astetta oli vaihtunut erittäin kirkkaaseen auringonpaisteesee ja polttavaan helteeseen. Parkkeerasin itseni viereiseen kahvilaan, sönkötin itselleni cafe con lechen ja kaksi juustoempanadapiirasta ja mulla oli tasan vartti aikaa tietokoneen akussa laittaa Diegolle sähköposti, että nouki mut tästä kahvilasta sitten kun kerkeet. Ei ollut mitään adapteria tai sellaista puhelinta, joka olisi kuulunut, joten mailin lähetettyäni ajattelin, että odottelen täällä iltaan ja ellei tyyppiä näy, on aika tehdä plan B.

Kahvilan omistaja oli tyypillinen keski-ikäinen argentiinalainen mies, joka tuli kyselemään mun elämästä, ihailemaan vaaleaa tukkaa ja taputtamaan käpäliään yhteen innostuksesta, kun sain sanakirjani avustuksella vähän selostettua de dónde soy. Sanoin istuvani ikkunan ääressä iltaan asti ja setä oli sitä mieltä, että kyllä Diego sieltä viiden jälkeen tupsahtaa. Ihmettelin ikkunasta fiinejä kaupunkilaismummuja puudeleineen, kauniita rakennuksia, kiiltäviä autoja, stailattuja naisia, voimakkaasti elehtiviä ihmisiä ja koiranulkoiluttajia, joilla oli kuusi, jopa kahdeksankin turrea hihnassaan. Olin tietämättäni rantautunut kaupungin tyylikkäimpään ja vauraimpaan barrioon eli asuinalueelle.

Muistan, että hymyilin kaikelle ja samalla en erityisemmin millekään. En tajunnut puoliakaan, mitä ympärilläni puhuttiin; hyvä jos viidenneksen. Olin yli vuorokauden matkustuksesta lähmäinen, väsynyt ja pökerryksissä, mutta samalla halvaannuttavan onnellinen: mää olisin täällä vuoden, näistä tulisi mun katuja ja tästä kaupungista mun koti. Suomen koti olisi noin 15 000 kilometrin päässä – ei sillä, että siinä mitään vikaa olisi, mutta kyllä Nuuskamuikkunenkin joistain syistä niille seikkailuilleen tahtoi.

Puoli kuudelta tuli Diego! Pikkuinen, siististi pukeutunut ja pohjoismaalaisen ujo kolumbiaano, joka muitta mutkitta tervehti poskipusuin, kantoi mun rinkan kämpille ja illemmalla Luisin tultua töistä ja ruoka-ajan koittaessa kymmeneltä, mentiin syömään tapashenkinen picada ja juomaan pari kielitaitoa edistävää olutta. Mummujen määrä kaduilla vain lisääntyi mitä myöhemmäksi yö kääntyi ja jokaisella korttelinpätkällä oli terassia, kuppilaa ja kioskia täynnä kukkia, yksittäispakattuja suklaakonvehteja ja Sonrisas-keksipaketteja. Ja näin Pokemon-aikakaudella voisi vielä muistella, kuinka kukaan ei tuijottanut ruutua ja mullakin oli matkassa vain 8 vuotta palvellut tekstiviesti- ja herätyskello-ominaisuuksilla varusteltu nokialainen. Ei Google mapsia, vaikka olisi kyllä välillä ollut tarpeen. 🙂