Terve Coromandelista!

Ensinnäkin: täällä on mukavaa. Niin sanottu slow travel on ehdottomasti mieleeni, mutta alkaa kyllä olla jo ennätys, että pääsen vain reilun sadan kilometrin päähän Aucklandista ja viihdyn alueella melkein kuukauden. Mutta minkäs teet, kun tämä on niin kompaktin kokoinen maa ja pienelle alueelle mahtuu monenlaista ihmeellistä. Ja Coromandel on kauneimmillaan näin loppukesästä/alkusyksystä, ilmassa on jotain samanlaista kuin Saarijärvellä elokuussa – tämä on tietenkin vain positiivista!

Lähdin Aucklandista kolmisen viikkoa sitten, huristin busseilla muutaman tunnin mutkaisia vuoriteitä ja vietin viikon mitä mielenkiintoisimmalla viinitilalla (joka ei oikeastaan edes ole viinitila, mutta ei nyt puututa pikkuseikkoihin – googlehaku ”Purangi winery” valaisee enemmän) paratiisisaarimaisemissa. Ihan kaikki ei kuitenkaan ollut paratiisia, sillä ”rustiikkiseksi” kuvattu majoitus paljastui tällaiseksi:

Huonolaatuiset puhelimella otetut kuvat hieman kaunistavat, eikä niissä näy seinillä vilistäneet torakat, pienen nisäkkään kokoiset etanat ”keittiön” seinillä saati aisti tunkkaista ja pölyisen (homeisen? Epäilemättä!) ummehtunutta hajua. Meidän majoitus oli suorastaan terveysriski ja oli henkilökohtainen ennätys kestää siellä kokonainen viikko. Kummallisinta oli, että tämä paikka oli saanut 50 positiivista palautetta HelpeXissä, joten siellä sitten viiden muun wwooffarin kanssa ihmeteltiin, että eikö ketään muuta ole yhtään ahdistanut elää tunkiolla. Pari päivää meillä oli juokseva vesi mökissä, sen jälkeen sekin lysti loppui.

Mitä se wwooffaus sitten tässä tapauksessa oli? Päivät olivat tällaisia:

-Klo 10 herätys, päärakennukseen syömään rauhassa aamupalaa ja juomaan kahvia kiivipuskien alla. Ja vähän lisää kahvia.

-Klo 11-14 siivoilua, pitsojen esivalmistelua, polttopuiden tekoa, pullojen pesua, mitä milloinkin. Lounaan valmistusta ja lounasasiakkaiden ruokatilausten tekoa.

-Klo 14-18 kolmen tunnin tauko. Osa porukasta tauolla kahdesta viiteen ja osa kolmesta kuuteen, mentiin aina porukalla rannoille uimaan ja köllöttelemään.

Tuosta penkistä nyhdettiin yrtit pitsojen päälle. Salviaa ja mitähän muitakin!

Hahei Beach. Koko Coromandel on täynnä tällaisia rantoja. Uin aina samassa paikassa missä kolmevuotiaat, koska mua ahdistaa isot aallot.

-Klo 17/18-20 kiireisintä ravintola-aikaa, keittiön siivous.

-Klo 20-23 tavallaan vapaa-aikaa, mutta ei kuitenkaan. Saatiin hengailla ja juoda niin paljon talon antimia kuin sielu sieti, mutta kuitenkin aina valmiina auttamaan eri askareissa tarvittaessa, sekä illallisen valmisteluissa. Hyvää aikaa käydä suihkussa ja nauttia juoksevasta vedestä!

-Klo 22-23 illallinen porukalla ja sitten saatiin hurauttaa meidän Villa Torakkaan nukkumaan.

Yhteensä siis ainakin kuusi tuntia töitä, toki aika rauhallisessa tahdissa sai tehdä ja nassuttaa keittiöstä ihan mitä vain ihan milloin vain. Latvialaisen tytön kanssa tyhjennettiin pakastin mustikoista tekemällä smoothieita joka välissä kompensoimaan iltapäivän kiiviuunipitsavälipaloja… Mieleen painuivat aamukahvit kiiviköynnösten alla ja raukeat iltapäivät rannalla, viininmaistelut merta ja täysikuuta ihmetellen, sekä skootterilla ajelu! Suppailemaankin päästiin, eli menemään sellaisella isolla laudalla seisoalteen meressä. Isosta tuntimäärästä huolimatta meillä oli hauskaa, mutta en olisi kyllä viikkoa kauempaa viihtynyt, sillä vapaapäiviä ei kuulemma tunneta ollenkaan. Normaali työmäärä majoitusta ja ruokaa vastaan on 4-5h päivässä ja vähintään yksi vapaapäivä viikossa, ja tässä tapauksessa majoitus oli aivan kertakaikkisen ala-arvoinen. Seura ja maisemat kylläkin kymppiplus.

Purangin HelpX-profiilissa luki, että wwooffareiden tulisi olla hommissa vähintään kaksi viikkoa. Meille oli kuitenkin kaikilla missiona olla edes muutama päivä tai viikko ihan vain kohteliaisuussyistä – aika moni olisi varmaan lähtenyt samantien! Ei kuitenkaan ehditty kertoa lähtöaikeista, kun meidät ykskaks heitettiin pihalle. Päivä oli ollut aivan normaali ja istuttiin iltaa, kun yrittäjäpariskunnan mies tuli yhtäkkiä ilmoittamaan, että meidän täytyy ”sweep clean” 10-12 tunnin sisällä, eli kauniisti käännettynä painua helvettiin aamuun mennessä. Tällä Danielilla oli tapana aloittaa pilvenpolttelu puoliltapäivin ja kännäys viimeistään iltapäivällä, eikä sitä kiinnostanut kertoa meille syytä tähän.

Iltakymmenen-yksitoista on aika myöhäinen aika syödä illallista, uusiseelantilaiset murkinoivat yleensä kuuden ja kahdeksen välillä ja meilläkin oli aina nälkä niihin aikoihin, joten tehtiin yleensä pieni ”dinner number one” noihin aikoihin (salaatti, pitsa jaettavaksi tai jotain vastaavaa), ja sitten syötiin kaikki yhdessä omistajapariskunnan kanssa myöhemmin. Pariskunnan daami, saksalainen temperamenttinen nuori nainen oli kuitenkin ilmeisesti salaa verisesti loukkaantunut tästä.

”Potkuiltana” oltiin paistettu pieni puolen kilon kanapaketti, yhteensä 80g lihaa per nassu, jota närpittiin pannusta suolaisena välipalana oluiden kyytipoikana samalla kun pelattiin korttia (classy!), kun Claudia tuli yhtäkkiä vihaisena toteamaan, että tehän olettekin jo syöneet illallisen, ettekä halua enää syödä yhdessä meidän (sen ja Danielin) kanssa. Todettiin yhdestä suusta, että kyllä halutaan, tämä on vain tällainen äijämäinen välipala. Claudia jatkoi vihaisena, että ikinä ei ole ollut tällaisia wwooffareita kuin me, kaikki muut ovat aina syöneet vain voileivät iltapäivällä, mutta me kuulemma aina syödään liikaa omia ruokia alkuillasta, eikä syödä tarpeeksi illallisella. Mietin hiljaa mielessäni, paljonko sitä pitäisi mättää, kun yleensä syötiin kaikki aina täydet lautaset, pojat santsasi ja minä huolehdin, ettei vain yksikään parsakaalihippu päädy biojätteeksi. Claudia oli kuitenkin päättänyt loukkaantua ja jatkoi toteamalla, että meille ei varmasti kannata valmistaa enää mitään. Sanottiin, että älä ressaa, syödään kyllä seurassa, mutta jos teitä ei tänään kiinnosta kokkailla, niin sekään ei haittaa. Tarjottiin apua, mutta Claudia totesi ”menevänsä tarkistamaan mitä keittiössä on” eikä halunnut apua. Tästä tunnin päästä Daniel heitti meidät pihalle.

Oliko tässä selostuksessa mitään järkeä? Ei. Oliko kellään mitään syytä loukkaantua? Ei. Kertakaikkisen kummallinen ilta, ja istuttiin aamuyöhön meidän mökkeröisessä puimassa, mitä ihmettä äsken oikein tapahtui. Yhtäkkiä kahdelta yöllä pihaan kaarsi auto ja Daniel harppoi sisään. Puolen sekunnin ajan olin aivan varma, että se ampuu meidät kaikki, niin outo iltapiiri siellä päärakennuksessa aiemmin oli, sekä mies lievästi sanottuna päihtynyt. Mutta ei – Daniel piti meille kymmenen minuutin monologin, kuinka hän rakastaa meitä kaikkia ja arvostaa meitä jokaista yksilönä, sekä meidän antamaa työpanosta. Se tapitti jokaista vuorollaan silmiin ja kiitti henkilökohtaisesti, ”especially you Marita for your very hard work” = ”erityisesti sinua Marita ahkerasta työnteosta”, muisteli wineryn 30-vuotista historiaa ja kaikkia yhteensä 800 wwooffaria, jotka heillä on ollut, ja kuinka unohtumattomia illallisia heillä on aina yhdessä ollut. Mutta meidän porukka on kuulemma erilainen ja meidän täytyy lähteä. Yksi tyttö yritti kysyä, että tehtiinkö jotain väärin. ”Ette tehnyt mitään väärin. Kommunikaatio ei vain toiminut. Tuokaa aamulla lakanat ja kunnioittakaa edes vähän tätä kaunista paikkaa.” aivan kuin se vuosien saatossa kertynyt kuona olisi ollut meidän tekosia. Yritettiin kysyä muutakin, mutta Daniel vain huiskaisi kädellään, puhkesi kyyneliin ja painui ulos. Että se siitä kommunikaatiosta.

Mentiin lopulta nukkumaan, aamulla pakattiin kimpsut ja kampsut ja mentiin päärakennukselle uteliaina, olisiko selväpäinen Daniel yhtään erilainen. Toivotettiin vain hyvät huomenet, mies jatkoi töitään ja Claudia oli kuin meitä ei olisi ollutkaan. Nyt olen vain reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Purangista, mutta tämä onkin jo toinen tarina!