Yläaste- ja lukioaikoina päiväkirja oli ajoittain ahkerassa käytössä. Niiden sivuilla pohdittiin lähinnä ihastuksia ja ihmissuhteita. Lukiossa ystäviltäni saatu päiväkirja ei ole täysi, enkä sinne ole osannut pitkään aikaan mitään kirjoittaa. Jotenkin olen kasvanut ohi niistä teksteistä, joita sinne olen raapustellut, vaikka hauskahan niitä on aina toisinaan lueskellakin.

Nyt ammattikorkeakoulussa ollessani olen saanut kirjoittaa esseitä toinen toisensa perään. Tietokoneella. Käsin ei ole saanut juurikaan kirjoittaa. Marginaaleja ei ole tarvinnut vedellä kuin ehkä pariin satunnaiseen tenttipaperiin, jos niihinkään.

Aiemmin minusta oli ihana kirjoittaa pohdiskelevia esseitä ja tekstejä. Tajunnanvirtaa. Lyijykynästä tummuneet sormet, kaunokirjoitus  ja kuminpurut. Nyt melkein kaikki tekstit täytyy perustua lähteisiin, jonkun toisen ajatuksiin. Jotenkin se on vienyt kirjoittamisesta ilon ja luovuuden ja tehnyt siitä suorituksen.

Nyt, kun opintoni ovat opinnäytetyötä vaille valmiit, ajatus omien ajatusten ylös kirjoittamisesta alkoi taas muhia päässä. Ja kun näin kirjakaupassa tuon vihreän muistikirjan, minun oli suorastaan pakko hankkia se. En ole koskaan nähnyt muistikirjaa, joka olisi enemmän näköiseni. Vihreä väri, metsän eläimet, rakkaus ja versovat kasvit. Päätin, etten tee siitä päiväkirjaa, vaan sekalaisten pohdintojen kirjan. Kirjan, jonka avulla opin toivottavasti tuntemaan taas enemmän itseäni.