Pystymetsästä hevosen selkään

Niinkuin jo aiemmin tänä vuonna kerroin, minulla ei ole hevosista oikein minkäänlaista kokemusta. Olen lähinnä ihaillut niitä kauempaa ja katsellut joskus (lännen)elokuvia sillä silmällä, että olisipa itsekin hauska joskus laukata auringonlaskua kohti hiekka pöllyten.  Muutaman kerran olen myös käynyt kuvaamassa ystäväni ratsastusta eräällä paikallisella tallilla, ja saanut siinä samalla vähän itsekin kosketusta hevosiin. Mutta samalla kun hevoset herättävät minussa ihastuksen ja kunnioituksen tunteita, myös pieni pelko nostaa päätään. Onhan hevonen iso eläin, ja me ihmisethän tunnetusti pelkäämme sellaisia asioita, jotka ovat itseämme suurempia ja siten vaikeammin hallittavissa, sekä asioita, joita emme tunne. Luulen, että kyse on kuitenkin eniten juurikin tuosta tottumattomuudesta. Kun asiaan tutustuu, pelkokin vähitellen kaikkoaa.

Eilen nousin ensimmäistä kertaa ikinä hevosen selkään, kiitos Heidin ja Laran. Täytyy sanoa, että vaikka jännittikin, niin jännitys ei ollut sellaista minulle perinteistä sydäntä hakkaavaa ja lamauttavaa, vaan jollain tavalla hyvinkin myönteistä.

Satulaan päästessäni ensimmäiset ajatukset olivat, että miten ihmeessä täällä muka pitäisi pysyä ja minne on kadonnut entisen sirkusharrastajan tasapaino. Mutta siitä sitten lähdettiinkin heti liikkeelle leppoisaan tahtiin ja pikkuhiljaa aloin myös hieman ymmärtää, mitä se lantiolla hevosen liikkeiden myötäily oikein tarkoittaa. Vaikka näissä kuvissa ei näytäkään siltä, että olisin ollut mitenkään korkealla, niin kyllä se aika korkealta minusta tuntui. Kuulemma on vielä paljon korkeampiakin hevosia..

Alemmasta kuvasta näkee, että unohdin pitää ryhdin suorassa. Ratsastuksessa tarvitaankin hyviä keskivartalon lihaksia, ja minulla olisi niissä, kuten ryhdissäkin aika paljon kehitettävää. Tosin jännityskin taisi viedä ryhtiä vähän etukenoon.

Kuten monet eläimet, hevosetkin ovat todella fiksuja ja herkkiä aistimaan tunnelmaa. Olinkin kuullut jo etukäteen, että kyseinen hevonen kyllä tietää, kun selässä on aloittelija, ja se keskittyykin tuittuilemaan vain omistajalleen. Ja totta se oli, käynti oli hyvin tasaista, tai niin tasaista kuin tuon kokoisella hevosella nyt voi olla. Tai enhän minä tiedä, millaista hevosen käynti pitäisi olla, mutta tuolta minusta tuntui.

Minulla on välillä (tai no, joskus aika usein) tarve kontrolloida asioita. Tai no ei oikeastaan kontrolloida, vaan tietää, mitä tapahtuu, miten, missä ja milloin. Ratsastaessa ei voi koskaan sataprosenttisen varmasti ennakoida, varsinkaan jos kokemusta on näinkin merkittävästi kuin minulla. Täytyy vain luottaa ja poistua siltä kuuluisalta mukavuusalueelta, jos haluaa kokeilla uusia asioita. Luulen, että ratsastus olisi myös mitä mainiointa mindfulnessia eli tähän hetkeen keskittymistä, siinä kun ei paljon ehdi murehtia menneitä tai miettiä tulevaa.

Kokemuksen perusteella voisin hyvin lähteä ratsaille uudestaankin, vaikka luulenkin, etten vielä ensi kerrallakaan uskaltaisi ravaamaan ruveta. Puhumattakaan niistä auringonlaskuun laukkaamisista..