Ensimmäiset blogitekstit syntyvät kai aina siitä, että tulee (taas) pakottava tarve kertoa oma näkökulma. Jättää jokin jälki.

Koulujen alettua lehdissä on jälleen keskusteltu koulukiusaamisesta. Useimmiten äänessä ovat kasvattajat, opettajat, tutkijat ja projektinvetäjät. Joskus myös kiusatut ise. Erityisen koskettava blogiteksti löytyi täältä Lilystä. Sen lopun luin monta kertaa, ja siinä sanottiin:

”Sä olet rohkea, kun puhut tästä asiasta”, sanoi toinen Facebook-kaverini. Kaikkien pitäisi olla. Kiusaamisesta pitää puhua, omia kokemuksia pitää jakaa, ettei yksikään tämän paskamyrskyn läpi samoilleista koe olevansa poikkeava. Koska edelleen yksi kolmesta koululaisesta joutuu kiusatuksi. Heillekin olisi helpompaa, jos joku jakaisi tuntonsa.”

Olen samaa mieltä. Kiusaamisesta pitää puhua, kokemuksia pitää jakaa. Siksi yritän sitä nyt tässä:

Minua kiusattiin koko alakoulu, ja osa yläkoulusta. Siitä on aikaa 15 vuotta ja yli, mutta se vaikuttaa yhä jokapäiväiseen elämääni, tapaan olla ja elää. Kuten alussa mainitsemani bloginkin kirjoittaja, minäkin ajattelen aina automaattisesti, että uudet ihmiset eivät pidä minusta. Pätkätyöläisenä se tekee työnteosta vaikeaa, kun aina on vastassa joukko uusia ihmisiä, joita katsellessani ajattelen kauhuissani, että he kaikki pitävät minua varmaankin typeränä, nolona ja vääränlaisena. Joskus tunne saa absurdeja muotoja ja kuvittelen, että kaikki puhuvat minusta pahaa selkäni takana, vähintäänkin nauravat minulle. Minun on hyvin vaikeaa luottaa ihmisiin, vielä vaikeampaa luottaa itseeni. Siksi en ole onnistunut säilyttämään yhtäkään parisuhdetta tai tuntemaan itseäni onnelliseksi, sillä pelkään. Pelkään, että se vääränlaisuuden leima, jonka koulukiusaajani minuun takoivat, painetaan otsaani yhä uudelleen ja uudelleen. Olen peloissani ja siksi lamaannun silloin, kun pitäisi heittäytyä, tehdä alotteita, luottaa ja avata sydän ja kämmenet maailman ja ihmisen tulla.

Jos olen ihmisten kanssa, jotka eivät ole minulle hyvin tuttuja, tarkkailen itseäni jatkuvasti, lähes pakkomielteisesti. Pelkään mokaavani, kuulostavani naurettavalta, käyttäytyväni oudosti, sanovani väärin. Pelkään yhä, jatkuvasti, että minut jätetään ulkopuolelle ja todetaan kyvyttömäksi olla oikein. Sellainen on hirvittävän uuvuttavaa. Etenkin, kun työ on lähes yksinomaan vuorovaikutusta suurten ihmisjoukkojen kanssa. Ja jos on päätynyt töihin sinne, mistä kaikki alkoi: kouluun. (Vaikka ehkä juuri siksi koen tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Voin opetustyössäni yrittää olla hereillä ja herkityneenä ympäristölleni, ja tehdä omalta osaltani kaikkeni, jotta koulu olisi turvallinen paikka niille lapsille ja nuorille, jotka tänään sen seinien sisällä elävät, kokevat, kamppailevat ja kasvavat.)

Ystäviä minulla on. Luojan kiitos. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, että minulla on ihmisiä, jotka ovat tuoneet elämääni valonsa ja jääneet. Osa heistä on nähnyt minut jo lapsena, mustimmillani, ja jääneet silti. Se on ihmeellistä ja harvinaislaatuista, enkä ikinä lakkaa tuntemasta kiitollisuutta siitä. Ehkä aika pitkälti heidän takiaan olen myös tässä. En ehkä ehjänä, mutta elossa ja hengissä. Palkkatöissä ja itsenäinen, jollain tapaa arjessa kiinni. Kykeneväinen kohtaamaan ihmisiä ja itsenikin, joten kuten.

On kaksi asiaa, joita toivon kaikille ihmisille:

1. Että heillä olisi ystävä. Tai useita.

2. Että yksikään lapsi ei joutuisi enää koulukiusatuksi. Yksikään.

(Joskin tilastojen mukaan joutuu, yhä. Kammottavan moni. )

Siitä ei ole myöskään kauaa, kun katsoin Yle Areenasta Arto Halosen Valkoinen raivo -dokumenttia ja tärisin. Miten hieno elokuva siitä, mihin kiusaaminen voi ihmisen suistaa. Dokumentti kertoo Laurista, joka oli koulukiusattu, ja suunnitteli kaikessa hiljaisuudessa massamurhiaa. Hän sai kuitenkin apua ajoissa eikä toteuttanut väkivaltafantasiaansa. Myöhemmin hän alkoi tutkia aggressiota ja väkivaltaa työkseen. Hänellä on teoria valkoisesta raivosta. Raivosta, joka voi jäädä asumaan ihmiseen koulukiusaamisen ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena, ja mikä voi äärimmillään johtaa karmeisiin tekoihin, kuten kouluampumisiin tai sellaisen pitkäjänteiseen suunnitteluun. 

Oman teoriani mukaan on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka suuntaavat kaiken nöyryytyksistä ja kaltoinkohtelusta kerätyn raivon ulospäin, antavat vihansa tulla läpi ja ihmisten sen kohdata. Ja sitten on niitä, jotka suuntaavat kaiken raivon sisäänpäin. He kostavat väärintekijöidensä sijaan kaiken itselleen, kasvavat sisäänpäin, sukeltavat silmät avoinna mustaan veteen, joka velloo ihon alla. 

On niitä, jotka kasvattavat niin kovan kuoren, ettei mikään lyönti enää osuisi, tuntuisi. Niitä, jotka oppivat lyömään takaisin. Ja niitä, jotka kääntävät toisen posken, kasvavat sisäänpäin, kääntyvät itseensä ja näkevät pinnan alla vain mustaa. 

Minä olin jälkimmäinen. Koulukiusaamisen(kin) seurauksena opin vihaamaan kiusaajieni sijaan itseäni, kohtelemaan itseäni huonosti, ajattelemaan, etten ole minkään enkä kenenkään arvoinen. Tällainen ajattelutapa on raskas taakka kantaa mukanaan, ja sitä on hyvin vaikeaa laskea harteiltaan. Matka lapsuudesta tähän päivään on ollut opettelua tuosta vihasta pois. Maailmaa kohti.

Se matka on yhä kesken, tulee kenties aina olemaan, mutta tiedän, että olen jollakin tiellä. Matkalla ylös.
Siitä matkasta kirjoitan täällä, tulen kirjoittamaan.

Korpivaelluksista ja yksittäisistä askelista, pikkulintuhypyistä.

Ja kirjoista ja sanoista ja kirjoittamisesta. Kaikesta siitä, mikä tuntuu todella ja tässä kohtaa.