PMMP:n Kovemmat kädet –biisissä lauletaan että ”Elämän mittainen on äidin huoli”. No mä voin kertoa, että niin myös puoliäidin. Musta on ihanaa, että Jii luottaa lapsensa mun käsiin ja tietää, että jos sillä vaikka on joskus menoa illalla, niin mä saan laitettua Koon nukkumaan ynnä muuta. Ja kotona meillä pääasiassa meneekin kahdestaan kivasti, mutta auta armias kun päästään ulos tuonne vaaralliseen maailmaan, musta kuoriutuu säikyin ja suojelevin äitihahmo koskaan!

Ihan vaikka jos ollaan tavallisessa ruokakaupassa, niin mä tarraan Koota maailman tiukiten kädestä, kun kävellään siellä ympäri. Mun näkökulmasta Jii kävelee aivan vastuuttomasti ainakin puol metriä meidän edellä ja välillä se ei aivan varmasti tiedä missä Koo vetelee. Kerran tässä menneenä kesänä oltiin jossain kesäisessä yleisötapahtumassa, jossa Jii lähti hakemaan meille safkaa, ja mä jäin Koon kanssa odottelemaan. Koo meni leikkimään johonkin lasten leikkipaikkaan, ja mä katsoin jossain vaiheessa kelloa tai jotain, ja sitten siinä oli semmoinen ainakin 2 sekuntia kun en nähnyt missä Koo viipotti. Se oli ihan sairaan pitkät ja kauheat kaksi sekuntia. Sitten tietysti jo bongasin Koon eikä kellään ollut mitään hätää, mutta mun sydän jyskytti hurjana vielä illallakin.

Jii on tosi hyvä isä ja pitää Koosta hirveän hyvää huolta. Mutta ei se stressaa Koon hyvinvoinnista jatkuvasti, kun taas aina ne hetket, kun mä olen ”vastuussa” Koosta, koen sen huolen ja siitä kumpuavan stressin ihan tosi vahvasti. Oon miettinyt, että se johtuu siitä, että Koo ei ole mun. Jos sille mun vahtivuorolla tapahtuisi jotain, niin siinä olisi jotenkin kaksinkertainen kauheus: ensinäkin se, että pikkulapselle tapahtuisi jotain, mutta toiseksi se, miten kauhea olo siitä aiheutuisi Jiille – ja mä olisin aiheuttanut sen kaiken.

Oon yrittänyt ajatella, että tunne helpottuu ajan myötä, mitä enemmän käydään kaupassa tai tapahtumissa onnistuneesti ilman että mitään tapahtuu. Onko teillä tämmösestä kokemusta?