Elämä on niin arvokas

8A649C06-5DC3-4155-9422-C1BE9DEF3B5D.jpeg

Olen miettinyt tämän jutun kirjoittamista jo jonkin aikaa. Aika ei ole vain ollut oikea aiemmin mutta ei myöskään se energia ja tunnetila, jota tämän jutun kirjoittaminen vaatii.

 
Palataan siis ajassa taakse päin loppukevääseen 2012 kun löysin kyhmyn rinnastani. Juhannuksen tienoilla odotin lääkärin soittoa siitä että olisiko kyse hyvän- vai pahanlaatuisesta kasvaimesta.
 
Jos joskus olen elämässäni pelännyt jotain niin paljon että ihan tuntuu ettei henki kulje ja sydän tulee rinnasta ulos, niin se oli tämä hetki.
Olin pienen tytön äiti, en ollut valmis saamaan diagnoosia syövästä. Kaikki oli vielä edessä. Elämä ja kaikki.
Vuotta aiemmin olin käynyt läpi pahan burnoutin. Jos keho voi oireilla mitä ihmeellisimmillä tavoilla loppuunpalamisen seurauksena, niin sitä kehoni teki. Sain kasvohalvauksen. Menetin puhekyvyn hetkellisesti. Kehossa oli jatkuva tärinä ja vapina. Pahoinvointi vaivasi, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja saatoin välillä jopa voida niin pahoin että oli pakko oksentaa.
 
Elämä yritti kertoa minulle jotain. Se yritti hidastaa tahtiani. Se yritti opettaa minulle mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Se yritti avata silmiäni näkemään asioita syvemmin. Ja kuinka itsestä on huolehdittava. Mutta kuuntelinko? En riittävästi vielä tässä kohtaa.
 
Palataan siis takaisin odottamaan lääkärin soittoa.
 
En usko että sitä mitä itse ei ole kokenut ei voi täysin ymmärtää. Eli en sano tässä että voitte kuvitella…. Ei sitä voi edes kuvitella mitä ihmismieli käy läpi siinä vaiheessa kun elämä ja terveys on vakavasti vaakalaudalla.
Mutta sen sanon että nyt olin ymmärtänyt sen mitä vuosi takaperin burnout oli minulle yrittänyt opettaa. Siinä hetkessä päätin että tämä olkoon elämäni käännekohta. Nyt alan ymmärtää mistä tässä kaikessa on kyse, muistan sanoneeni itselleni monta kertaa itku kurkussa.
 
Lääkärin soitto muutti elämäni suunnan täysin. Se ei ollut syöpä vaan hyvänlaatuinen kasvain, joka poistettiin ja selvisin säikähdyksellä. Mutta moni ei ole ollut näin onnekas. Liian moni on käynyt läpi sen vaikeamman tien.
Se että sain ”terveen paperit” laittoi elämässäni niin suuren muutosprosessin liikkeelle, jota vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtämään. Kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden elämälle. Ja nimenomaan omannäköiselleni elämälle. Armollisemmalle elämälle.
 
Parisuhde esikoiseni isän kanssa vaihtui yksinhuoltajan arkeen. Vihdoinkin ymmärsin mitä tarkoitti ”mielummin yksin onnellisena kuin huonossa suhteessa”.
Onnellisuus ei ole toisesta ihmisestä kiinni. onnellisuus lähtee täysin omasta itsestä. Ja kuinka minulla olikaan hyvä olla silloin tyttäreni kanssa vain kahden.
 
Viime vuosina elämän merkitys ja nimenomaan sen hauraus on korostunut entisestään.
 
2014 tapasin tulevan aviomieheni – elämäni rakkauden – ja kahden nuorimman lapseni isän. Heti ensi tapaamiseltamme tiesin että hän on se mies, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa sen kaiken onnellisuuden elämässäni ja keinua kilpaa keinutuolissa sitten ikäihmisenä.
Kun omaat kumppanisi kanssa samat elämänarvot ja viihdyt hänen seurassaan sekä katsotte elämää samaan suuntaan ja näette tulevaisuuden visiot suht samanlaisina, niin parisuhde toimii parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta hyvässäkin elämässä on oltava
haasteita matkassa muutenhan se ei olisi oikeaa elämää, eikö vain?
Meille ensimmäinen haaste oli suhteemme alkutaipaleella keskenmeno, joka kolautti molempia hyvinkin raskaasti.
Myös viime vuosina läheisten menetykset ja vakavat sairastumiset lähipiirissä ovat pakottaneet kumpaakin, niin miestäni kuin minua, nöyräksi elämän edessä ja katsomaan nykyään elämää hyvinkin eri perspektiivistä.
 
Se mitä päätin silloin lääkärin soiton jälkeen että siitä hetkestä lähtien elän elämääni isolla eellä ja teen asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä – oli ne sitten isoja tai pieniä – ja jaan elämäni rakkaiden kanssa, on pitänyt paikkansa. Toki jokaiseen hyväänkin elämään kuuluu niitä huonoja päiviä ja asioita, jotka eivät ole niin mukavia mutta yleensä ne ovat ohimeneviä.
 
Se mitä olen painavasti miettinyt viime päivinä on elämä itsessään ja sitä kuinka ohut elämänlanka oikeasti onkaan. Se voi olla poikki hetkessä.
Ja miten on mahdollista että niin moni ihminen elää niin kuin he pitäisivät elämää itsestäänselvyytenä?
Itse selvisin syöpäepäilystä säikähdyksellä mutta moni lähipiirissä ei ole ollut yhtä onnekas.
Tässä vähän ennen joulua nuoruusvuosien aikainen ystäväni menehtyi syöpään ja entinen työkaverini sai rintasyöpädiagnoosin.
 
Aiemmin tällä viikolla luin lehdestä kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan syövän uusiutuneen ja se mitä hän sanoi lehtijutussaan samoin kuin blogissaan jäi erittäin vaikuttavasti mieleen.
”Jonain päivänä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä elän.”
Tämä lause kolahti niin syvään. Se sattui. Se tuntui. Se osui ja upposi. Sinne jonnekin. Pysyvästi.
Meidän kaikkien pitäisi muistaa että jonain päivänä meistä jokainen kuolee, kukaan ei tiedä milloin, sillä kenellekään meistä ei ole varmasti luvattu huomista. Se että meillä on alkaa, on vain illuusio. Toki aikaa on mutta sitä ei ole tuhlattavissa elämään, joka ei ole sydämen ääni ja sielun sävel. 
 
Älä heitä elämääsi hukkaan. Rakasta. Nauti. Iloitse. Naura. Itke. Uskalla olla rohkea. Koe. Seikkaile. Ole kiitollinen. Opi onnellisuutta. Ja pysähdy aina välillä katsomaan ympärillesi mihin asti olet päässyt. Elä!
 
 
-Heidi-
 

Suhteet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Arvomaailman äärellä

C9CBEA34-7935-46E6-B137-688A5C193D85.jpeg

Elätkö oman näköistäsi elämää? Tiedätkö tai oletko pohtinut elämänarvojasi ja kuinka hyvin ne toteutuvat arjessasi?

 
Olen paasannut elämänarvoista ja niiden tärkeydestä kuta kuinkin viimeiset neljä vuotta, suurimmaksi osaksi itselleni mutta kyllä lähipiiri ja toki asiakkaanikin ovat saaneet siitä osansa.
 
Elämänarvojen ymmärtäminen ja niiden oivaltaminen – ja nimenomaan niiden todellinen tärkeys – oli itselle käänteentekevä ahaa-elämys reilut neljä vuotta sitten opiskellessani enemmän ja syvällisemmin ihmistä psykofyysisenä olentona.
Silloin aloin ymmärtää miksi kävin läpi pahan burnoutin muutamaa vuotta aiemmin, ja miksi olin tehnyt valintoja ja toiminut elämässäni tietyllä tavalla ja miksi monesti muutos oli ollut vaikea hyväksyä.
 
Ihminen jos elää jatkuvassa arvoristiriidassa päivästä toiseen, tai jopa vuodesta toiseen – haluisi olla tuolla mutta onkin täällä, haluisi tehdä tuota mutta tekeekin tätä – niin jossain vaiheessa keho ja mieli alkavat reagoimaan tilaan joka on kuin taistelutanner.
 
Jos et ole koskaan miettinyt omia elämänarvojasi niin ota hetki aikaa itsellesi, ota vaikka kynä ja paperi ja kirjoita ylös 3-5 elämänarvoa jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.
Jos taas olet tehnyt asian eteen jo aiemmin pohdintaa ja olet edes osittain tietoinen omasta arvomaailmastasi, niin mieti miten ne voisivat näkyä vieläkin paremmin päivittäisessä elämässäsi.
 
Tein taannoin epävirallisen kyselyn tutuille ja puolitutuille siitä että kuinka moni elää omien elämänarvojensa mukaista elämää. Vastaukset yllättivät sen suhteen että suurin osa kertoi elävänsä omien arvojensa mukaan mutta 23 % vastasi kielteisesti. Siinä aloin pohtia että miksi? Ja mikä ajaa nämä ihmiset elämään vastoin arvojaan?
 
Eilen olin kuuntelemassa seikkailujuoksija Jukka Viljasen tarinaa eräässä lehdistötilaisuudessa. Hän on ihminen joka päätti muuttaa elämänsä täysin vuosituhannen vaihteessa koska koki että työ mitä hän silloin teki oli kaukana hänen todellisista elämänarvoistaan. Hän vaihtoi puvun rennompiin vaatteisiin ja teki juoksuharrastuksestaan vieläkin intensiivisempää. Hän on ihminen joka on juossut maratonin pohjoisnavalla, ja hän on myös ihminen joka on juossut Saharan autiomaan halki 1628 km 31 päivässä.
Mikä saa ihmisen tekemään moisia asioita?
 
Itse muutamat maratonit juosseena osittain ymmärrän miksi – mutta hänen tarinan ja juoksukokemusten rinnalla omat maratonit tuntuvat ihan lastenleikiltä.
Mieleeni jäi Jukka Viljasen lause että arvojen mukainen elämä lisää potentiaalia kaikessa.
Näinhän se on!! Siis arvojen mukainen elämä lisää potentiaalia kaikessa!!!
Eli miksi me ihmiset emme sitten elä arvojemme mukaista elämää?? Miksi? Mikä on sen esteenä ettemme ota sitä kaikkea potentiaaliamme käyttöön mitä meillä on odottamassa??
Pelko? Epävarmuus? Mitäköhän muut ajattelevat?
 
Itsellä on ollut monesti noita samoja tunteita mutta sisäinen pakko ja tunne on ajanut tekemään muutoksia elämässä vaikka ne eivät ole olleet aina helppoja.
Mutta myös se pahaolo, joka tuntuu henkisenä taakkana, ja monesti myös oireilee fyysisenä, on ollut pakottava tekijä elämässä muutoksien tekemiseen.
 
Kun ymmärsin että minun ei tarvitse aina tähdätä sinne täydellisyyteen ja opin hyväksymään sen, tuntui kun elämä olisi alkanut uudelleen.
Ja kun ymmärsin että elämässäni tärkeimmät kolme arvoa ovat tasapaino, perhe ja hyvinvointi, niin näidenkin oivaltamisen kautta avautui taas ovia uusiin muutoksiin.
 
Miten on, olisiko korkea aika alkaa miettiä niitä omia tärkeimpiä arvoja elämässä ja ottaa askel niitä kohti jotta niiden läsnäolo konkretisoituisi paremmin arjessa?
 
 
Aurinkoista loppuviikkoa!
 
 
-Heidi-
 

Hyvinvointi Mieli Työ Ajattelin tänään