Ladataan...
Arpia

Silloinkin oli syksy. Vaikka en saa enää päähäni, oliko syyskuu vai lokakuu, tulee tuon tilanteen rajuus mieleeni aina aika ajoin. Jäin todella yksin. Minua oli loukattu, mutta silti olin muiden mielestä väärässä.

 

Kotona oli pitkään kireä tunnelma. En osannut puolustautua, ottaa asiaa esille puolisoni kanssa. Anopin kanssa tuli vielä lisää kahnauksia. Hän kävi riehumassa työpaikkani pihalla, nimitteli minua narsistiksi ja uhkasi puhua minusta esimiehilleni.

 

Sinä syksynä romahdin töissä moneen kertaan. Esimieheni ja lähimmät työkaverini tarjosivat tukea, olivat samaa mieltä tilanteen järjettömyydestä, mutta silti mietin koko ajan olevani varmaan hullu, väärässä ja huono. Miksi muuten anoppini hyökkäisi tuolla tavoin minua vastaan. Miksi muuten mieheni asettuisi äitinsä puolelle.

 

Ajauduin kauemmas miehestäni.

 

Joulukuussa työstressikin oli jo mahdoton. Projektimme toiminnanjohtaja itki samassa palaverissa kanssani. Kuukauden kuluttua hän irtisanoutui.

Ladataan...

Ladataan...
Arpia

Todennäköisesti kampaajan pesupaikalla tapahtunut dissekaatio oli oikeasti onni onnettomuudessa.

 

STROKEssa vierustoverina ollut venäläinen mies oli myös dissekaation takia osastolla. Yritin toki sulkea korvani tulkin kääntäessä toisen potilaan esimiehelle lääkärin kuvailua tapahtuneesta, mutta verhot petipaikkojemme välissä toivat vain vähän illuusion yksityisyydestä. Kuulin miehen saaneen dissekaation seurauksena pikkuaivoinfarktin ja todennäköisesti vammautuneen loppuiäkseen. Minä sentään sain käydä vessassa ja edessäni oli alun varotoimenpiteiden jälkeen siirto neurologian osastolle. Venäläismies ei lääkärin mukaan kestäisi edes automatkaa kotiinsa.

 

Dissekaatiosta minulle jäi jälkitilana pseudoaneyrusma, S-kirjaimen mallinen kastemato, jota ei voi sijaintinsa takia leikata. Halvausriski on liian suuri. Kaikki on hyvin, kunhan tämä kastematoni pysyy rauhallisena.

 

Mutta takaisin siihen onneen. Ilman dissekaatiota ei oli ollut yhtä sattumalöydöstä.

 

Olin jo puoli vuotta aikaisemmin saanut kuulla sydänultrassa, että aorttaläppäni vuotaa melko viattomasti. Sitä seurailtaisiin kaupunginsairaalassa, mutta syytä huoleen ei pitäisi olla.

 

Paitsi nyt.

 

Magneettikuvassa oli näkynyt poikkeavuus sydämessäni. Nousevan aortan lievä laajentuma. Tämä ei näkyisi sydänlääkärin ultrassa, joten oli todellinen onni onnettomuudessa, että oli todellinen tarve kuvata minut kokonaan. Muuten tuo laajentuma olisi jäänyt löytymättä.

 

Ladataan...

Ladataan...
Arpia

Keväällä 2015 olin keskussairaalassa ja odotin unta. Sen jälkeenkin olen ollut yötä sairaalassa, mutta tämä oli merkittävä yöpyminen.

 

Makasin STROKEssa eli aivohalvausseurantayksikössä. Muistan, miten pahalta se nimi näytti pyörätuolikorkeudelta katsottuna. Edellisen yön olin nukkunut päivystysosastolla miten kuten tippalaitteen huutoa ja naapurivuoteessa makaavan rouvan huokailua kuunnellen. Aamupäivällä lääkäri oli käynyt kertomassa, ettei migreenini ollut migreeniä.

 

Aivokuvassa oli näkynyt jotain sellaista, jonka takia minun pitäisi mennä aivohalvausseurantayksikköön. Minut kärrättiin pyörätuolilla, en saanut kävellä. Vessaan sain mennä, mutta siihen ne vapaudet sitten jäivätkin. Minulta mitattiin tasaisin väliajoin verenpaine ja happisaturaatio, sydäntäkin seurailtiin.

 

Siellä sitten olin. Viiden miehen kanssa. Oma tilanteeni oli hiukan parempi kuin huonetovereiden, minulla oli se vessalupa, mutta eipä sitten paljon muuta. Paitsi carotisdissekaatio. Carotisdissekaatio. Dissekaatio.

Lääkäri kävi sen kierrollaan kertomassa. En kuole. Kai. Kuuntelin. Nyökyttelin. Uskallanko edes nyökytellä? Lääkäri lähti. Googletin.

Puolen tunnin välein verenpainemittarit suhahtivat käyntiin. Me kuusi makasimme hiljaa. Suurin osa makasi muutenkin ihan hiljaa.

"Dissekoitumassa valtimon seinämään tulee repeämä, joka mahdollistaa veren pääsyn seinämän kerrosten väliin. Tämä voi johtaa verihyytymän kehittymiseen suonen seinämän sisään ja suonen ahtautumiseen tai tukkeutumiseen, tai aneurysman (valtimonpullistuman) muodostumiseen”, tankkasin Potilaan lääkärilehdestä kännykkäni näytöltä.
 

Kuolen. En kuole. Vammaudun.

"Paikallisoireita ovat kipu, Hornerin oireyhtymä, tinnitus ja aivohermojen toimintahäiriöt. Yleisin oire on päänsärky (esiintyy noin 50–70 %:lla), joka on pääsääntöisesti erilaista kuin aiemmat päänsäryt, ja sijaitsee joko samalla puolella kuin repeytynyt suoni tai on molemminpuolista."

Juuri tämä. Olin hakeutunut päivystykseen edellisenä päivänä, maanantaina kovan, epätyypillisen migreenin takia. Niin ja niiden silmien. Hornerin oireyhtymän, kuten myöhemmin opin. Pupillini olivat näyttäneet jo lauantaina kummallisilta, mutta luulin sitä migreenioireeksi. Olisi pitänyt mennä jo paljon aikaisemmin lääkäriin. Olisi pitänyt olla tiukempi. Ei olisi pitänyt olla niin sitkeä.

 

Tyttären neljävuotissynttäreitä juhlittiin sunnuntaina, en malttanut jättää niitä väliin. Miehellä oli seuraavalle viikolle suunniteltu ranneleikkaus, joten hän ei voinut viedä minua lääkäriin. Isäni ajoi Lahteen Helsingistä, heitti poikani ja minut ensin terveyskeskukseen näyttämään pienen korvatulehdusta, sitten vasta menimme keskussairaalaan. - Äiti tulee ihan just takaisin, huikkasin pojalle takapenkille. Vähänpä tiesin, että viettäisin sairaalassa viikon.

"Kaulavaltimodissekoituma on nuorten ja keski-ikäisten aikuisten yleisin yksittäinen aivoinfarktin syy. Tyypillisin potilas on perusterve ja liikunnallisesti aktiivinen henkilö."

 

Miksi minä?

 

Strokeen tuotiin kukkia. Ne olivat lapsuusystäviltäni. Kukkien joukossa oli pieni nalle. Itkin. Mies toi sairaalaan tabletin, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut asentaa sitä käyttökuntoon. Kai hän ajatteli ilahduttavansa, mutta oikeasti olisin kaivannut seuraa ja vakuutteluja siitä, etten kuolisi.

 

Ladataan...

Ladataan...
Arpia

Vuosi 2014 meni kuin sumussa. Töissä projekti piiputti. Veteli viimeisiään. Projektiryhmämme yt-neuvottelujen myötä tehtäväni muuttuivat jouduin etsimään uuden roolin, varta vasten keksityn tehtävän kipparina. Tuntui, että selkäni takana naurettiin. Mitäs yritti jotain ihmeellisyyksiä. Siitäs sai.

 

Muuta en siitä vuodesta juuri muista. Onneksi otin kaikesta huolimatta kuvia. Niissä on kesä. Lapset nauttivat mökillä, rannalla, tulee syksy ja talvi vietetään joulua. Selfiessä näkyy väsynyt ihminen. Sellainen ihminen, jonka hymy ei ulotu silmiin saakka. Rahaa ei tuntunut olevan juuri mihinkään. Nukuin koko ajan huonommin. Huolehdin.

 

Samaan aikaan välit anoppiin paranivat hiljalleen. Haaleina, mutta kuitenkin välttävästi korrekteina. Hän ei edelleenkään ollut pyytänyt anteeksi minulta käytöstään, mutta annoin olla. Tyydyin, luovutin. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita, eikös niin juuri sanota.

 

Anoppi oli huolehtinut vuosia eräästä vaikeasti sairaasta naisesta. Loppuvuodesta tämä nainen kuoli. Perheettömänä hän jätti kaiken appivanhemmileni. Niin ja miehelleni tämä nainen testamenttasi sievoisen summan rahaa. Rahaa, josta mieheni ei kertonut minulle

 

Ladataan...

Ladataan...
Arpia

Seuraavana keväänä kirjoitin miestäni varten listan. Musta tuntuu, se alkoi.

 

Musta tuntuu, että mä saan sanoa ja sanoa asioista, mutta mua ei kuunnella ennen kuin räjähdän.

Musta tuntuu, että mua syytetään asioista, joihin muut syyllistyvät.

Musta tuntuu, että mulle saa sanoa mitä vaan, mutta mun pitää vaieta ja myöntyä aina.

Musta tuntuu, että kukaa ei koskaan halaa mua.

Musta tuntuu, että mä kutistun ja katoan, vaikka mä vaan paisun.

Musta tuntuu, että mua ei kuunnella.

Musta tuntuu, että mä olen aina väärässä.

Musta tuntuu, että aina kun ehdin innostua, odottaa jotain, mut pudotetaan maan pinnalle.

Musta tuntuu, että mä teen aina väärin.

Musta tuntuu, että mulla ei ole oikeutta olla mitään mieltä.

Musta tuntuu, että mä olen aina haitaksi.

Musta tuntuu, että mua pidetään aina pilkkana.

Musta tuntuu, että mä olen aina tsemppaamassa ja valamassa uskoa muihin, mutta kukaan ei vala uskoa muhun.

Musta tuntuu, että mua ei arvosteta.

Musta tuntuu, että musta ei välitetä.

Musta tuntuu, että mua ei enää ole.

Musta tuntuu, etten jaksa enää.

 

Annoin listan miehelleni vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Vasta silloin olin tarpeeksi kaukana, että uskalsin tehdä niin.

 

Emme puhuneet listastani juuri mitään.

Ladataan...

Ladataan...
Arpia

Rahaongelmat pahenivat vuoden loppua kohti. Talo ei ollut edistynyt kuukausiin, vaikka mies oli saanut keväällä isoäidiltään kymmeniä tuhansia euroja lahjaksi.

 

Mihin kaikkeen se hupenikaan. Maansiirtotöihin ja terassiin toki, ne kyllä tuli tehtyä kesäksi vauhdilla. Mutta sitten oli esimerkiksi se Saksasta haettu auto, joka miehen mielestä oli varsinainen löytö, mutta tuli kaikkinensa maksamaan reilusti yli 20 000. Rahaa kului myös siihen yhteen tutun tuttuun rakennusmieheen, joka oli käynyt tekemässä hommia, minkä erinäisiltä putkiltaan jaksoi.

 

Tyyppi oli saanut juuri pojan, esikoisensa, joten elämän piti olla raiteillaan. Paitsi ettei ollut. Kun rakennusmies sai uudesta urakastaan maksun etukäteen, hän hävisi päiviksi. Sitten viimein työmaalle raahauduttuaan, sammui melkein heti vessaamme tuntikausiksi ensin yskimään ja sitten olemaan hiljaa. Hyvin hiljaa. Hakkasin ovea ja huusin, mutta toiselta puolelta ei kuulunut vastausta.

 

Olin jo soittamassa paikalle apua, kun työmies avasi lukon ja hoiperteli vessasta ulos. Valkoinen ovi oli kahvasta alaspäin täynnä tummia veripisaroita, aivan kuin joku pieni ihminen olisi löytänyt vesivärit. Itkin siivotessani.

 

Työmies katosi jälleen enkä tänä päivänäkään tiedä hänen kohtalostaan. Toinen työmies tuli tekemään aloitetun urakan loppuun. Uudesta maksusta tietenkin.

 

Syksyyn mennessä rahat loppuivat, kun tuontiauton verot yllättivät. Ne pystyttiin vielä maksamaan lahjaveroon varatusta summasta, sillä se verotus ei ollut vielä valmistunut. Lahjaverosta oli sitten aikanaan pakko tehdä maksusuunnitelma. Eihän mikään ole niin varmaa kuin verot ja kuolema.

 

Yritin puhua miehelleni rahahuolista, mutta hän vain sanoi järjestävänsä asian. Koskaan niin ei kuitenkaan käynyt. Tasapainoilin laskujen kanssa, heräilin öisin murehtimaan raha-asioita. Palkastani meni lainanlyhennykset eikä sen jälkeen paljoa enää jäänyt, joten miehen palkkapäivinä oli muiden laskujen vuoro. Budjettini meni vinksalleen joka kerta miehen siirtäessä ison osan palkasta omalle tililleen.

 

Vaikka meitä oli kaksi hyvätuloista aikuista, eivät rahat silti riittäneet mihinkään. Talo ja laina veivät leijonanosan ja autot, verot, vakuutukset, ruoka, hoitokustannukset loput. Elämä oli yhtä tasapainoilua ja pennin venyttämistä, eräpäivien siirtoa, unohtuneen laskun siirtymistä perintään ja lopulta käräjäoikeuden vihaista kirjettä. Hoidin kaiken. Hiljaa ja yksin, koska avunpyyntöni saivat vastauksesi syyllistämistä ja ihmettelyä.  

 

Tuntui, että teen kaiken väärin. Epäonnistuin kaikessa.

Ladataan...

Pages