Seuraavana keväänä kirjoitin miestäni varten listan. Musta tuntuu, se alkoi.

Musta tuntuu, että mä saan sanoa ja sanoa asioista, mutta mua ei kuunnella ennen kuin räjähdän.

Musta tuntuu, että mua syytetään asioista, joihin muut syyllistyvät.

Musta tuntuu, että mulle saa sanoa mitä vaan, mutta mun pitää vaieta ja myöntyä aina.

Musta tuntuu, että kukaa ei koskaan halaa mua.

Musta tuntuu, että mä kutistun ja katoan, vaikka mä vaan paisun.

Musta tuntuu, että mua ei kuunnella.

Musta tuntuu, että mä olen aina väärässä.

Musta tuntuu, että aina kun ehdin innostua, odottaa jotain, mut pudotetaan maan pinnalle.

Musta tuntuu, että mä teen aina väärin.

Musta tuntuu, että mulla ei ole oikeutta olla mitään mieltä.

Musta tuntuu, että mä olen aina haitaksi.

Musta tuntuu, että mua pidetään aina pilkkana.

Musta tuntuu, että mä olen aina tsemppaamassa ja valamassa uskoa muihin, mutta kukaan ei vala uskoa muhun.

Musta tuntuu, että mua ei arvosteta.

Musta tuntuu, että musta ei välitetä.

Musta tuntuu, että mua ei enää ole.

Musta tuntuu, etten jaksa enää.

Annoin listan miehelleni vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Vasta silloin olin tarpeeksi kaukana, että uskalsin tehdä niin.

Emme puhuneet listastani juuri mitään.